Vuosikymmen vaihtuu kuukauden kuluttua, ja kaltaiseni vuonna 1958 syntynyt on sen jälkeen elänyt kahdeksalla vuosikymmenellä. 20-luku! Se vie ajatukset jazziin ja Berliinin dekadenssiin. Mutta millainen on ollut 2010-luvun talous- ja yhteiskuntakehitys Suomessa ja mitä tuo tullessaan 2020-luku?

Esitän tässä blogissani, että politiikan ja talouden ristiriitojen ymmärtämisessä kannattaa katsoa muutamia tärkeitä trendejä. Trendejä, jotka vaikuttavat taustalla mutta voivat mutkan kautta olla yllättävän merkittäviä jo tänä päivänä.

Demografian pitkä varjo?

Ensinnäkin, on vaikea ymmärtää Suomen mennyttä vuosikymmentä ja ennustaa seuraavaa, ilman että tiedostetaan demografisen muutoksen välillistä vaikutusta talouteen ja politiikkaan. Suomen finanssikriisin jälkeinen vuosikymmen 2008-2018 oli teknisesti matalasuhdannetta, eli kokonaistuotanto alitti potentiaalisen tasonsa ja työttömyys ylitti rakenteellisen työttömyyden. Kasvu oli surkeaa aina vuosiin 2017-2018 jolloin nähtiin elpymispyrähdys. Nyt olemme jokseenkin suhdannetasapainossa. Kasvun hidastuminen ei siis ole merkki matalasuhdanteesta, vaan siitä, että kasvui normalisoituu trendikasvuksi.

Mutta vaikka takana on siis noin 8 vuoden taantuma, se ei ollut missään vaiheessa kovin syvä. Myös potentiaalinen tuotantomme eli taloutemme maksimaalinen tuotantokyky on kasvanut surkean hitaasti vuoden 2008 jälkeen. Tässä näkyy sekä tuottavuuskasvun hidastuminen että käsiparien väheneminen. Ja juuri työikäisen väestön väheneminen on taustalla siinä, että julkistaloutemme on rakenteellisesti alijäämäinen. Siitä kumpuaa nykyisen politiikan nuivuus ja niukkuus, jota monien poliitikkojen on vaikea sisäistää. Vaikka talous olisi normaalitilassaan, meidän olisi väestön ikääntymisen vuoksi vahvistettava joka ikinen vuosi julkistaloutta – säästöin, veronkorotuksin ja työllisyysreformein, vain, jotta julkistalouden rakenteellinen alijäämä ei kasvaisi. Toisin ilmaistuna, julkistaloutemme (johon luetaan mukaan myös eläkejärjestelmä) heikkenee joka vuosi demografian vuoksi n. 500 miljoonalla eurolla. Tämä luo poliittisille päättäjille uuden vastuullisuushaasteen, johon ei nykyinen hallitus näytä kykenevän vastaamaan. Heiveröinen julkistalouden vahvistuminen katkesi kevään 2019 vaalitulokseen.

Arvioni on, että tämä niukkuus on yhtenä tekijänä taustalla myös Perussuomalaisten nousussa. Vanhojen työväenpuolueiden äänestäjien on yksinkertaisesti vaikea niellä niitä uudistuksia, joita valtionkantajapuolueiden on tehtävä kestävyysvajeen taltutttamiseksi. Sosiaaliturvan kiristäminen työllisyyden kasvattamiseksi ja työperäisen maahanmuuton lisääminen eivät kuulu vanhan työväenliikkeen työkalupakkiin. Siksi populistipuolueen helpot näennäisratkaisut menevät paremmin kaupaksi politiikan markkinoilla.

Ilmastokriisi ei ole vain kaukaista tulevaisuutta?

Toinen teema on ilmaston muutos ja ympäristökriisi. Se ei  tietenkään unohtunut politiikan agendalta, päinvastoin. Ilmastokriisiä tungetaan nykyään mitä lukuisimmille politiikan asialistoille. Se on kuitenkin pääosin ymmärretty taloudellisen kestävyysvajeen kaltaiseksi tulevaisuuden uhaksi. Mutta ympäristön muutos näkyy jo kuluneen vuosikymmenen politiikassa. Ilmastokriisin odotukset ovat muovanneet jo nykyisiä poliittisia asetelmia ja todennäköisesti myötävaikuttaneet sekä ympäristöpuolueiden että kansallispopulististen puolueiden suosioon. Tämä näkyy niin meillä kuin muuallakin Euroopassa. Meillä se näkyy Vihreiden ja Perussuomalaisten pirteänä kannatuksena, ne kun muodostavat monelle suomalaiselle ilmastokeskustelun polarisoituneet vastapuolet.

Mutta enemmän kuin arvataankaan, ilmastokriisi saattaa vaikuttaa jo nyt. Vaikka on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa, alkaa olla näyttöä siitä, että erityisesti Lähi-Idän konfliktien kärjistyminen saattaa olla välillinen seuraus ilmaston luonnon muutoksesta. Tällaiset artikkelit valaisevat erityisesti kuivuuden, konfliktien ja muuttoliikkeiden välistä yhteyttä. En ole kovin hyvä arvioimaan näiden hypoteesien pätevyyttä, mutta nämä syy-yhteydet kannattaa ottaa vakavasti. Jos ilmasto on vaikuttanut poliittisiin ja sotilaallisiin konflikteihin, se on myös vaikuttanut rajusti Euroopan politiikkaan, koska vuoden 2015 joukkomuuttoliike on kerrassaan muuttanut Euroopan maiden poliittisia asetelmia. Nationalistipuolueet viljelevät mielikuvia uskonsodista ja kulttuurien törmäämisestä, mutta näiden ilmiöiden taustalla saattaakin näkyä mutkan kautta ilmaston ja luontoympäristön muutos.

Ja jos ilmastonmuutos todella tekee osasta Afrikkaa ja Etelä-Eurooppaa asuinkelvotonta, emme tietysti osaa vielä kuvitellakaan niitä muuttoliikkeitä, jotka voivat olla edessä. Luonnon ja ilmaston muutos ei sinänsä tapa ketään, kertovat minulle parhaat ilmastotutkijat. Emme tukehdu, ja merenpintakin nousee hitaasti. Mutta jos ilmastonmuutos tappaa, se tappaa siksi, että ihminen tappaa toisen ihmisen – esimerkiksi siksi, että poliittinen järjestelmä ei sulata ihmisten massaliikkuvuutta.

Digitalisaatio ja Euroopan syrjäytyminen?

Kolmantena megatrendinä mielessäni on digitaalisen maailman talous, jossa keskeinen uusi raaka-aine on ihmisten yksilödata. Digitaalinen talous mullistaa monet elinkeinot ja luo uusia voittajia. Digitaaliset superyhtiöt kuten Google-Alphabet, Facebook, Amazon, Apple ja Microsoft hallitsevat elämäämme ja välillisesti politiikkaamme. Niille on silmiinpistävää, että yksikään ei ole lähtöisin Euroopasta. Yhdysvallat ja Kiina ovat jakamassa keskenään digitaalisen globaalitalouden hallinnan. Miten Eurooppa sopeutuu tähän? Ja miten demokratia ja oikeusvaltiot kestävät digitaalisen sosiaalisen median myrkyn ja mahdollisuuksien yhdistelmän?

Demografia, ilmasto, digitalisaatio. Ilman niitä voi olla vaikeaa ymmärtää myöskään alkavaa vuosikymmentä.