Saksa ja Ranska ovat löytäneet toisensa Euroopan Unionin kehittämisessä, ja se on hyvä. Komissio on päätynyt esittämään 560 miljardin euron elpymisrahastoa, joka tukisi jäsenmaita lainoin ja avustuksin. Sitä rahoitettaisiin nostamalla EU:n omien varojen kattoa 2 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Noston sanotaan tässä vaiheessa olevan tilapäinen. Lisäksi haettaisiin unionin nimiin rahoitusmarkkinoilta 750 miljardia euroa.  Velka olisi tarkoitus maksaa takaisin vuosina 2028-2058. Unionille aiotaan hankkia uusia tulonlähteitä hiilitullien, päästömaksujen ja digi- ja muoviverojen muodossa.

Kuten Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn on korostanut, ”iso kuva” puoltaa tätä toimintatapaa. Viruskriisi on valtava reaalitaloudellinen shokki, ja komissio odottaa EU:n talouden supistuvan noin 7 prosentilla vuonna 2020. Häiriö osuu tilanteeseen, jossa perinteiset rahapolitiikan instrumentit on käytetty loppuun. Inflaatio on nollassa ja inflaatio-odotukset ovat alhaalla, mutta ohjauskoroissa ei ole enää mainittavaa laskemisen varaa. Viimeaikainen makrotaloustieteellinen tutkimus on päätynyt maalaisjärkiseen lopputulemaan, jonka mukaan tällaisessa alhaisen koron ja inflaation loukussa ei pelkkä rahapolitiikka toimi vaan tarvitaan finanssipoliittista sysäystä. Samaa korosti Keynes Yleisessä Teoriassaan, aika samankaltaisen analyysinkin nojalla.

Tämä on iso kuva ja sen vuoksi finanssipoliittinen kysyntäsysäys on perusteltu. Jos Euroopan Unioni tai euroalue olisi yksi suuri kansantalous, jolla on itsenäinen keskuspankki, järkevät talouspolitiikan päättäjät lisäisivät kysyntää ja käyttäisivät siihen myös keskuspankkirahoitusta – jos se katsotaan tarpeelliseksi. Keskuspankkirahoitukselle voi nähdä olevan jopa erityisen vahvoja perusteluja, kun pelkkä rahapolitiikka ei millään näytä kykenevän nostamaan inflaatiota lähemmäksi 2 prosentin tavoitetta. Pelätty ”setelirahoitus” olisi siis nyt oikeasti mahdollista, kun inflaation kiihtyminen olisi pelkästään toivottavaa. Juuri siksi, että keskuspankit ovat nykyään itsenäisiä, ne voivat toteuttaa tällaisia epätavallisia toimia paremmin edellytyksin kuin ennen, ilman, että syntyy odotuksia kiihtyvästä inflaatiosta.

Euroopan unionikin voisi siis taloustieteellisen analyysin nojalla periaatteessa käyttää keskuspankkiaan pontevammin kriisin selättämiseen kuin mitä perussopimukset sallivat.

Näistä syistä on aivan oikein, että elvytyspaketti koetetaan saada maaliin. Näin syntyvä finanssipoliittinen sysäys olisi toki edelleen aika pieni, mutta ei aivan mitätön.

Mutta piru on yksityiskohdissa, ja tässä tapauksessa yksityiskohdat eivät ole pikkujuttuja. Nyt tehtävät ratkaisut luovat nimittäin suuntaa tulevaan, ja polun päässä voi olla sekä ikäviä että myönteisiä kehityskulkuja. Suomenkin pitää aktiivisesti edesauttaa sopimuksen viemistä maaliin. Samalla pitää kuitenkin viedä sopimusta parempaan suuntaan ja välttää valintoja, joilla voi olla ikäviä tai kohtalokkaitakin seurauksia.

Otan tässä pikapohdinnassa esille muutaman, mielestäni ilmeisen ja periaatteellisen näkökohdan

Ensinnäkin, on arveluttavaa, että unioni alkaa velkaantua ilman että velan takeena olevasta tulonmuodostuksesta on yhteisymmärrys ja sopimus. Unionin näin merkittävässä mitassa allekirjoittamat ”liittovaltion” velkakirjat  ovat uusi askel, joka nähtävästi edellyttää perussopimusten muuttamista. Oli oikeudellisen arvioinnin tulos mikä tahansa, julkistaloudellisen yhteisön, tässä tapauksessa EU:n, ei pidä lähteä laskemaan liikkeelle velkakirjoja ellei niitä kyetä tukemaan oikealla veronkanto-oikeudella, josta vallitsee jonkinlainen poliittinen sopimus. Tämä on erityisen kriittistä unionissa, jonka jäsenmaiden kesken ei vallitse poliittista yhteisymmärrystä unionitason tehtävistä. Mielestäni epämääräiset maininnat digiveroista ja hiilitulleista eivät riitä eikä Suomen tule tyytyä niihin. On painajaismaiden ajatus, että jossain vaiheessa unionilla on merkittävä velka, mutta vallitsee rankka erimielisyys siitä, kuka siitä vastaa.

Nyt ehdotettu velkajärjestely voi myös kaatua oikeudellisesti, koska perussopimuksen artikla 310 edellyttää tulojen ja menojen tasapainoa, ja niiden jyrkkä erottaminen toisistaan ei mitenkään vastaa artiklan henkeä.

Toiseksi, ehdotettuihin järjestelyihin sisältyy ilman muuta jäsenmaiden välistä epäsymmetriaa eli jotkin jäsenmaat maksavat ja toiset saavat. Tämä korostaa ohjelmien ehdollisuuden merkitystä. Jos ja kun jäsenmaat tosiasiallisesti tukevat toistensa talouksia, tuessa täytyy olla ehtoja hyvästä talouspolitiikasta kussakin mukana olevassa jäsenmaassa. Jos unioni aletaan mieltää jäsenmaiden väliseksi tulonsiirtojärjestelmäksi, sen poliittinen kannatus murenee maksavissa  maissa ja talouspolitiikan vastuullisuus heikkenee saavissa maissa.

Kolmanneksi, jos EKP jossain vaiheessa päätyy tukiohjelmien aktiiviseksi tai välilliseksi rahoittajaksi, keskuspankkirahoitus on perusteltava rahapolitiikan tavoitteista käsin. Jos joissakin jäsenmaissa vahvistuu ajatus, jonka mukaan oman julkistalouden alijäämät voidaan rahoittaa EKP:n keskuspankkirahalla, poliittisten päättäjien kannustimet vastuulliseen julkistalouden hoitoon heikentyvät tai katoavat kokonaan. Mielestäni EKP:n pitää perustella keskuspankkirahoitus konservatiivisesti — eli sillä, että rahapolitiikan inflaatiotavoitteesta ja välittymismekanismista pidetään huolta. Tämä voi kuulostaa teoreettiselta niuhottamiselta, mutta se rajaa keskuspankkirahoituksen tilanteisiin, joissa se on oikeasti mahdollista rahataloudellisen vakauden puitteissa — eli tilanteisiin, joissa resurssien käyttöaste sallii keskuspankkirahoituksen  Kuten Vesa Vihriälä on tuoreessa ehdotuksessaan korostanut, EKP voisi antaa anteeksi taseissaan olevia euromaiden valtionvelkakirjoja, teknisesti niin, että niitä muutettaisiin ikuislainoiksi. Näin voitaisiin tehdä erityisesti nyt, kun inflaatio pysyttelee sitkeästi tavoitteen alapuolella. Tällainen konversio voisi helpottaa heikompien jäsenmaiden julkistalouden rahoitusasemaa ja samalla nytkäyttää inflaatio-odotuksia ylöspäin, kohti 2 prosentin inflaatiotavoitetta. Jos konversio ikuislainoiksi tehtäisiin tasa-arvoisesti pääoma-avainten suhteessa, järjestely ei sisältäisi suoraa tulonsiirtoa euromaiden välillä, ja olisi siksi helpommin poliittisesti hyväksyttävissä.

EKP:n tuki jäsenmaille on tunnetusti oikeudellisen lukon takana. Kuuluisa artikla 123 kieltää jäsenmaiden suoran tukemisen, ja kiertoteiden keksimisellä on hyvästä syystä rajansa. Vesa Vihriälä ja Päivi Leino-Sandberg ovat ottaneet esille artiklan 123 muuttamisen, mutta aikamoisen väännön takana se taitaa olla.

Neljänneksi, mielestäni olisi järkevää miettiä EU:n laajenevan budjetin menokohteiksi muutakin kuin poliittisesti muodikkaita ja kansallisesti toteutettavia investointi- ja avustuskohteita. Unionilla pitäisi minun mielestäni olla pysyvästi isompi budjetti, jonka varassa se voisi hoitaa unionitasolle luontevasti kuuluvia tehtäviä — niin, että vastaavia julkisia menoja ja veroja voitaisiin jäsenmaissa laskea. Jos unionitason talous laajenee yksinomaan tällaisten tuki- ja avustuspakettien kautta, jäsenmaiden kokonaisveroaste nousee vääjäämättä. En kuulu ”kaikki verot alas” -haukkoihin, mutta veroasteessa on Suomessakin lähivuosina aikamoinen nousupaine.  Arvaukseni on myös, että pohjoisissa jäsenmaissa tunnettu epäluulo ”tulonsiirtounionia” ja ”liittovaltiota” kohtaan perustuu osittain siihen tunteeseen, että suurempaa yhteisvastuuta ja yhteistaloutta ujutetaan vaivihkaa ja läpinäkymättömällä tavalla, erilaisten velka- ja tukijärjestelyjen kautta. Minusta unionin pitäisi tehdä enemmän unionitason tehtäviä, eli tuottaa unionitason ”julkishyödykkeitä”, kuten taloustieteilijät asian ilmaisevat. Tässä tarvitaan poliittista luovuutta. Miksei EU ottaisi suurempaa vastuuta puolustuksesta? Tai kokonaan EU:n ulkorajan valvonnasta? Tutkimuksesta ja yliopistoista? Poliisitoimesta, vahvistettavan Europolin tai uuden ”EBI”:n (vrt. USA:n FBI) kautta? Tai miksei perustettaisi EU-kansalaisille henkilökohtaista EU-koulutustiliä? Tässä on kattona vain poliittisen luovuuden puute.

Suunta, jossa unionitason taloudellinen toimintakyky laajenee sille luontevasti kuuluvissa asioissa, on mielestäni hyvä. Tällainen ”liittovaltiokehitys” ei tarkoita tulonsiirtounionia, vaan onnistuessaan nimenomaan nykyistä täsmällisempää vastuunjakoa, jossa jokaisen jäsenmaan vastuu omasta julkistaloudestaan on entistä tarkemmin rajattu. Tästä on edustajakolleegani Elina Lepomäki kirjoittanut hyviä blogikirjoituksia, käyttäen esimerkkeinä juuri Sveitsin ja USA:n kaltaisia onnistuneita liittovaltioita. Minulla ei ole kerrassaan mitään yleiseurooppalaista ja taloudellisestikin mahtavampaakin liittovaltiota vastaan, kunhan kaikille on selvää, että sen tarkoitus ei ole toimia jäsenmaidensa holtittoman taloudenpidon takaajana.