Rinteen hallituksen ohjelma on julkaistu. Tässä muutamia näkemyksiä sen talous- ja työllisyysosista. Suosittelen lämpimästi Heikki Pursiaisen Mustreadissa julkaisemaa terävää ja hyväntuulista esseetä hallitusohjelman kummallisuuksista. Ohjelmassa on ihmisoikeuksien ja varhaiskasvatuksen kannalta hyviä asioita, mutta julkisen talouden ja työllisyyden osalta siinä on kamala puute tai oikeastaan sisäinen ristiriita. Se on minusta kamala, koska se edustaa joko naiiviutta tai tietoista pyrkimystä kansalaisten hämäämiseen. Se ei lähde liikkeelle, niin kuin sen pitäisi, valtiovarainministeriön talousnäkemyksestä. En käytä näin kovia ilmaisuja mielelläni, varsinkin kun kaiketi opposition kansanedustajalta juuri sellaista odotetaan. Alempana käy ilmi, miksi minun on vaikea suhtautua hallitusohjelman talous- ja työllisyysstrategiaan muuten kuin ihmetyksellä. Mutta aluksi yleisempiä huomioita.
Kun alkoholisti repsahtaa ja seteli polttaa taskussa
Kuten tuoreessa kirjassani perinpohjaisemmin esitän, Suomen suurin talousongelma on hyvinvointimenojen rahoittaminen huoltosuhteen nyt muuttuessa rajusti. Tästä seuraava julkisen talouden niukkuus ja tarve nostaa työllisyysastetta eivät ole mitään ideologista austerityä vaan matemaattinen välttämättömyys. Ikäsidonnaiset menot kasvavat 2020-luvulla edelleen merkittävästi, samalla kun työikäinen väestö edelleen pienenee. Tämän vuoksi julkinen talous heikkenee joka vuosi tällä hetkellä noin 500 miljoonalla eurolla, ilman että edes tehtäisiin uusia, menoja ja vastuita lisääviä tahi veroja alentavia päätöksiä. Tästä syystä julkistalouden niukkuus ja työllisyyden nykiminen ylöspäin uudistuksilla ovat tästedes ja varsinkin 2020-luvulla pysyvä osa talouspolitiikan maisemaa.
Sipilän hallitus toimi tämän mukaisesti. Vaikka säästöjen kohdentamista ja työllisyysreformien niukkuutta voi kritisoida, Sipilän hallitus oli selvästi toiminnassaan tietoinen julkistalouden suuresta haasteesta.
Vuonna 2015, Sipilän aloittaessa, olimme taantumassa eli bruttokansantuote ja työllisyys alittivat normaalin tasonsa.
Nyt olemme päässeet suunnilleen suhdannetasapainoon. Vaikka eri ennustelaitosten näkemykset vaihtelevat, niistä hahmottuu näkemys, jonka mukaan talouden resurssien käyttöaste on tällä hetkellä suunnilleen normaali. Ekonomistien slangilla ilmaisten, tuotantokuilu eli toteutuneen ja potentiaalisen tuotannon erotus on suunnilleen nolla. Työmarkkinoilta käsin sama asia ilmaistaan niin, että työttömyys on suunnilleen sellaisella rakenteellisella tasollaan (nyt 6,5%), jonka alapuolelle sen on vaikea pysyvästi laskea, ainakaan ilman kustannusten nousukierteen käynnistymistä. Valtiovarainministeriön ennusteessa olemme suhdannetasapainossa (tai itse asiassa pikkuisen sen yläpuolella) koko hallituskauden 2019-23.
Julkistalous on nyt, talouden palauduttua, työllisyyden kohennuttua ja Sipilän säästöjen jälkeen nyt lähellä tasapainoa. Oikeasti emme silti ole julkistalouden suhteen yhtään ”rikkaampia” kuin vuonna 2015, jolloin alijäämä oli suurempi. Silloinkin oli selvää, että julkistalous kyllä vahvistuu, kun taantuma jää taakse — mutta tulevaisuuden ikämuutoksesta johtuva kestävyysvaje ei sen vuoksi muutu.
Kevään 2019 vaalikeskustelussa poliittinen järjestelmä ja äänestäjät selvästikin kuitenkin tulkitsivat lähelle tasapainoa kivunneen julkistalouden niin, että nyt kaikenlainen niukkuus ja kestävyysvajeesta niuhottaminen jää taakse. Poliittinen järjestelmä toimii tässä kuin kuluttaja, joka ottaa pankkiautomaatista seteleitä ja kokee olevansa setelit taskussaan vauraampi kuin hetkeä aiemmin, vaikka varallisuus ja elinkaarivarallisuus ei tietenkään ole Otto-automaatilla muuttunut minnekään. Tai, toista vertausta käyttääkseni, alkoholismista raittiuteen ponnistava henkilö voi raitistuttuaan kokeilla ottaa ryyppyä, sitä yhtä vain, ja hyvältähän se aluksi tuntuu. Aivan samalla tavalla kuin nyt, ”hyvän olon hallitusohjelman” valmistuttua, on laajasti ihasteltu miten Suomi nyt muuttuu inhimillisemmäksi ja paremmaksi kun talouskuriniuhotus on saatu loppumaan. Oikeasti Rinteen hallitus kuitenkin jättää ikääntymisestä johtuvat ongelmat tulevaisuuden murheeksi, kuten HS:n Paavo Teittinen ansiokkaassa artikkelissaan kirjoittaa.
Kun kaikki muuttui paremmaksi ja nukkuvat virkamiehet herätettiin
Yleisesti ohjelma tuo mieleen Jyrki Kataisen hallitusohjelman (2011) epäkonkreettisen vuolassanaisuuden. Kun ei päästä yksimielisyyteen keinoista jonkin asiantilan parantamiseksi, kirjoitetaan kernaasti, että luodaan asiaa koskeva laaja ohjelma tai poikkihallinnollinen ohjelma. Tällaisia ”ohjelmia” aloitetaan hallitusohjelmassa liki toistasataa kappaletta. Ohjelmahakuisuutta voisi pitää harmittomana byrokratiakielenä, mutta se kätkee todellista neuvottomuutta ja kyvyttömyyttä oikeisiin tepsiviin reformeihin. Siksi hallitusohjelman ”keinotkin” ovat luonteeltaan tavoitteellisia vetoomuksia, eivät todellisia keinoja.
Ohjelma on myös aivan täynnä mainintoja siitä, että kaikkea julkista toimintaa parannetaan. Mutta jos halutaan parantaa esimerkiksi työvoimapalvelujen tehoa, ei riitä sanoa, että ”parannetaan palveluiden saatavuutta, laatua, vaikuttavuutta ja monipuolisuutta”. Hyvä hallinto todennäköisesti koettaa jo nyt jatkuvasti kohentaa toimintojaan. Hallitusohjelma henkii ajatusta, jonka mukaan Suomen julkishallinto on tähän asti ollut jonkinlaisessa horroksessa — ja kaikki muuttuu paremmaksi nyt kun uusi hallitus astuu valtaan. Niinpä hallitusohjelma lausuu esimerkiksi ”Työvoimapalveluja uudistetaan tukemaan nopeaa työllistymistä.” (s. 129). Mutta työvoimapalveluja on jo monen vuosikymmenen ajan koko ajan tietysti koetettu uudistaa tukemaan nopeaa työllistymistä. Mitään viisasten kiveä uudella hallituksella ei ole.
Samaten luvataan: ”Kotouttamispalveluiden laatua, velvoittavuutta ja vaikuttavuutta parannetaan molemmilla kansalliskielillä” (s. 137). Tottapa tosiaan, kotouttamispalveluiden tuottajat ovat varmaan kiitollisia kun heille vihjataan palveluiden laadun parantamisesta. Eivät onnettomat varmaankaan ole tulleet sitä aiemmin ajatelleeksi. Hallitusohjelma kertoo myös, että Laaditaan laaja-alainen tasa-arvo-ohjelma. Tällaisia ilmauksia ohjelma pursuaa.
Huomio avainlauseisiin
Yleisen näennäiskilvoittelun keskellä ohjelmaan on kuitenkin piilotettu teräviä avainlauseita, joista harjaantunut tarkkailija voi lukea hallituksen todellista tahtoa ja poliittisia sopimuksia. Kaksi tärkeää avainlausetta ovat:
”Itsehallinnollisia maakuntia on 18” (s. 152). Vaikka hallitusohjelma muuten koettaa antaa vaikutelmaa, jonka mukaan suuria uudistuksia valmistellaan huolellisessa ja älyperäisessä komiteatyössä, tämä sote-uudistuksen keskeinen parametri on kiinnitetty tasolle, jota tietääkseni mikään asiantuntijatyö ei ole tukenut.
”Paikallista sopimista edistetään työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmän kautta …” (s. 134). Tämä on tärkeä avainlause, joka tosiasiassa sulkee pois paikallisen sopimisen lisäämisen, joka vielä ohjelman alkujaksoissa on yksi avaintekijöistä, joihin hallitusohjelma perustuu. Tästä lisää alempana.
Talous- ja työllisyyspolitiikan elefantti huoneessa
Hallitusohjelman suurin puute on kuitenkin sen ristiriita todellisuuden kanssa talous- ja työllisyyskasvun suhteen. Ohjelma lupaa tasapainoista julkistaloutta vuonna 2023. Hallitusohjelma sanoo lisäävänsä pysyviä juoksevia menoja 1,23 miljardilla eurolla. Tästä rahoitetaan veronkorotuksilla 700 miljoonaa euroa. Jäljelle jää noin 500 miljoonan euron rahoitustarve, joka yhdessä tällä hetkellä vuodelle 2023 ennustetun alijäämän kanssa merkitsee noin 2 miljardin euron sopeutumistarvetta — jos siis mielitään, että julkistalous on tasapainossa vuonna 2023.
Tämä 2 miljardia vahvempi julkistalous voisi toteutua, jos työllisyys kasvaisi 60 000 henkilöllä kuluvasta vuodesta vuoteen 2023. Tämä onkin hallitusohjelmassa oletettu. Työllisyyskasvun toteutumiseksi ei kuitenkaan löydy hallitusohjelmasta minkäänlaisia keinoja. Kuten edellä todettiin, talousennusteet ja erityisesti valtiovarainministeriön ennuste arvioivat kansantalouden olevan tällä hetkellä suunnilleen tasapainossa. Mitään suhdanne-vetoapua ei siis ole tulossa. Työllisyysaste on samasta syystä tällä hetkellä suunnilleen sellaisella tasapainotasollaan, joka vastaa nykyisiä, sosiaaliturvasta ja verotuksesta riippuvia työnteon kannustimia. Työikäinen väestö ei myöskään enää kasva, vaan jopa pienenee hieman seuraavan 4 vuoden aikana. Valtiovarainministeriön ennusteessa työllisten määrä on siksi vuonna 2023 samalla tasolla kuin mitä se on tällä hetkellä (se kasvaa hieman lähivuosina, samoin kuin työllisyysastekin, lähinnä ikärakenteen muutosten vuoksi, mutta laskee taas vuodesta 2022 alkaen).
Mitä tästä voidaan päätellä? Se, että mikäli työllisyyden eli työllisten määrän todella halutaan kasvavan 60 000 hengellä, koko tämä kasvu on saatava aikaan rakennereformein. Millään suhdanneautomatiikalla ei tule mitään apua. 60 tuhannen päätösperäinen kasvu on valtava urakka. Kannattaa muistaa, että paljon parjattu Sipilän hallituskin sai päätöksillään aikaan ehkäpä noin 40 000 hengen työllisyyskasvun, loput 100 000 tulivat suhdanneautomatiikalla, ainakin jos Etlan analyysiä on uskominen. Rinteen hallituksen pitäisi siis tehdä vielä paljon kovempia reformeja.
Tämän ylioptimistisen haavekuvan kanssa yhteensopivasti ohjelma olettaa, että työttömyysaste on vuonna 2023 laskenut 4,8 prosenttiin! Tällaisia työttömyysasteita nähdään Saksan ja Tanskan kaltaisissa maissa, joiden työmarkkinat ovat huomattavasti meitä vapaammat. Ehkä meilläkin voitaisiin päästä tällaisiin lukemiin –yleissitovuus poistamalla, työttömyysturvaa heikentämällä ja tekemällä muita rajunpuoleisia reformeja. Mutta eihän vasemmistohallitus sellaisia tee.
Työllisyyttä kasvattavat rakennereformit puuttuvat — paitsi vääränsuuntaiset!
Ohjelmassa on toki mainittu muutamia työmarkkinoihin ja työllisyyteen vaikuttavia uudistuksia. Ne, jotka mainitaan, ovat kuitenkin sellaisia, jotka vähentävät työllisyyttä eivätkä lisää sitä. Eritoten aktiivimallin purkaminen alentaa suurella todennäköisyydellä työllisyyttä, kuten tässä blogissa on aiemmin perusteltu. Muita työllisyyttä vähentäviä toimenpiteitä ovat perhevapaaetuuksien kasvattaminen ilman että mitään karsitaan sekä työttömyyteen liittyvien tulonsiirtojen ja eläkkeiden nostaminen. Kaikki nämä vähentävät työllisyyttä, eivät lisää sitä.
Ainoa oikeansuuntainen mahdollinen keino, jota toistellaan painokkaasti (mutta täsmentämättä), on palkkatuen käytön lisääminen. Sen avulla voidaankin lisätä työllisyyttä. Se ei kuitenkaan vahvista julkistaloutta samalla tavalla kuin normaalit työsuhteet.
Ohjelma sälyttää aika vätysmäisellä tavalla vastuuta oikeiden työllisyystoimien löytymisestä työmarkkinajärjestöille, joiden pitäisi kuulemma jo alkavan kesän aikana keksiä keinot työllisten määrän lisäämiseen 30 tuhannella. Tähän on jokseenkin mahdotonta uskoa. Miksi järjestöt ajaisivat kovia reformeja, kun ne ovat niitä aina vastustaneet ja kun ne tietävät, ettei tämä hallitus uhkaa niitä millään ikävyyksillä vaikkei reformiehdotuksia tulisi? Ammattiyhdistysliike nosti Antti Rinteen valtaan nimenomaan estämään sellaisia reformeja, joilla työllisyys voisi lisääntyä.
Ei valtiovalta tällä tavalla voi ulkoistaa vastuutaan. Se on itse vastuussa.
Koulutus on tietysti hyvä satsaus, ja hallitusohjelma henkii koulutusinvestointien lisäämistä. Ne vaikuttavat kuitenkin työllisyysasteeseen hyvin hitaasti eivätkä ne ratkaise heikosti toimivien jäykkien työmarkkinoidemme ongelmaa, vaikka vasemmisto niin tuntuu ajattelevan.
Ilmeisesti Keskustan vaatimuksesta ohjelman alkupuolella toistellaan ”paikallista sopimista”, joka ohjelman alkuosioiden mielestä on suorastaan yksi avaintekijä työllisyyden lisäämisessä. Yllä siteerattu sivun 134 avainlause sulkee kuitenkin pois kaikki paikallista sopimista lisäävät lakimuutokset. Juuri samanlaista muotoilua SAK on käyttänyt kiky-neuvotteluissa, ja tarkoittaa sillä sitä mitä se sanoo: lakimuutokset ovat kiellettyjä. Silloin ei neuvottelujärjestelmä tietenkään voi muuttua mitenkään, koska hallitus ei kirjoita työehtosopimuksia ja nykyiset tes-osapuolet tekevät jo nyt kannaltaan mieluisimmat sopimukset. Ei SAK:n edustaja (Saana Siekkinen) turhaan istunut hallitusneuvotteluissa SDP:n mandaatilla. Paikallinen sopiminen ei tällä hallituskaudella etene.
Hallitusohjelma lupaa pidättäytyä menolisäyksistä, jos työllisyys ei kasvakaan. Minun on vaikea uskoa tällaisia lupauksia, kun menolisäykset on joka tapauksessa torvin ja trumpetein luvattu kansalaisille.
Kansalaisia ei saisi johtaa harhaan
Kaltaiseni Ruotsissa oppeja saaneen virkamiehen näkökulmasta hallitusohjelman menettely on rumaa ja valheellista. Mikä tahansa vastuullinen talouspäättäjä on päämiehilleen velkaa sen, että rakenteelliset muutokset ja tarpeelliset toimenpiteet mietitään ja perustellaan. Jos Antti Rinne on taloyhtiönsä hallituksessa ja talon perustukset vajoavat liejuun, osakkaat olettavat, että hallitus laatii suunnitelman talon perustuksen korjaamiseksi. Se voi edellyttää remonttisopimusta rakennusliikkeiden kanssa ja suunnitelmaa siitä, miten osakkaat korjaukset rahoittavat. Yhtiökokous ei tyydy siihen, että hallituksen puheenjohtaja Rinne kertoo yhtiövastikkeen olevan ennallaan ja kertoo lisäksi että tällaisilla vahingoilla on taipumus korjautua itsestään kunhan vain riittävästi rukoillaan. Yhtiökokous haluaa kuulla totuuden, oli se kaunis tai ruma.
Minulle on epäselvää, uskovatko hallitusohjelman laatijat itse ruusuisiin tulevaisuudenkuviinsa. Kun kysyn asiaa tutuilta Keskustan kansanedustajilta, he menevät kovin vaivautuneen näköisiksi. En kerta kaikkiaan tiedä, uskooko Rinne itse taloudelliseen rinnakkaistodellisuuteensa, vai onko se vain härskiä hämäystä.
”Investoinnit” ovat oikeasti juoksevia menoja
Toinen paheksunnan aihe kaltaiselleni vakavamieliselle ekonomistille on, että yllä kuvatun työllisyysunelmoinnin lisäksi hallitusohjelma sortuu selvästi rahoittamaan pysyviä menoja omaisuuden myynnistä saatavilla tuloilla, juoksevia menoja investoinneiksi naamioiden. Tästä keskustellaan varmaan lähiviikkoina enemmän. Koska hallitusohjelman rahoitusraami ei riitä imaisemaan sisäänsä kaikkien hallituspuolueiden toiveiden tynnyriä, hallitus aikoo myydä valtion omaisuutta. Näin saatuja varoja on periaatteessa tarkoitus käyttää kertaluonteisiin tulevaisuusinvestointeihin. On kuitenkin ilmeistä, että monet näistä ”investoinneista” ovat oikeasti juoksevia menoja, joita ei ole tarkoituskaan lopettaa kun hallitus lopettaa. Niitä käytetään mm. kehitysapuun, opettajien palkkaamiseen ja suurlähetystöjen kalustohankintoihin. Ohjelman tekstiosissa venytetäänkin ”tulevaisuusinvestointien” teltan alle lähes kaikkea, mitä hallituspuolueet ovat neuvotteluissaan tohtineet toivoa.
Minusta valtion omaisuuden myymistä ei kannata vastustaa periaatteellisista syistä. Suomen valtiovallalla on poikkeuksellisen paljon yritysvarallisuutta, eikä valtiovalta ole tutkimuksen valossa yhtä hyvä tällaisen varallisuuden säilyttäjä ja lisääjä kuin yksityinen omistaja. Siksi omaisuuden myynti voi olla ihan järkevääkin. Myyntituloja pitäisi kuitenkin käyttää esimerkiksi yliopistojen pääomittamiseen tai muihin todellisiin tulevaisuusinvestointeihin, ei juokseviin menoihin.
Ristiriidan on huomannut myös Helsingin Sanomat.
Finanssipolitiikka löysenee nousukaudella?
Kaikista näistä syistä ohjelma ilmeisesti merkitsee toteutuessaan finanssipolitiikan muuttumista ekspansiiviseen suuntaan, tilanteessa, jossa taantuma on jo takana ja resurssit vähintää normaalikäytössä. Tässä mielessä ohjelmaa voi verrata Donald Trumpin populistiseen finanssipolitiikkaan, ja hieman samanlainen todellisuuspakoinen populismi huokuu tästäkin ohjelmasta.
Valtiovarainministeriön ja Talouspolitiikan arviointineuvoston analyysit tulevat valaisemaan tätä puolta lähemmin.
Seuraavien 4 vuoden aikana nähdään, miten todellisuus iskee takaisin.
11 kommenttia artikkeliin Valistuneita näkemyksiä hallitusohjelmasta
Jos hallitusohjelmaa ”voi verrata Donald Trumpin populistiseen finanssipolitiikkaan” niin sittenhän asiat olisivat hyvin. Trumpin ohjelma on parissa vuodessa luonut yli seitsemän miljoonaa uutta työpaikkaa. Rinteelle riittää siitä sadasosakin.
Surullista luettavaa Suomen seuraavaa 4 vuotta ajatellen. Hallitusohjelma on oikea toiveiden tynnyri. kaksi vuotta tuo ralli pysyy voimissaa/ toreissaan ja sitten uudet vaalit.
Kiitos Juhana erimomaisesta analyysistäsi hallitusohjelman talous- ja työllisyyspolitiikan sisältämistä epärealisitista tavoitteista.
Työttömyystuella eläessä voi polttaa tupakkaa, omistaa auton, omistaa lemmikkejä, ajaa julkisilla, käydä baareissa, syödä eineksiä, jne…
Mitä jos elää järkevästi ja ei tee noista mitään? Pyöräilee matkat, tekee ruuat ja leivät itse, käy kalassa ja vastaavaa. Siten rahat tietenkin riittä ja voi ostella vaikka mitä. Elintason saa paremmaksi, kuin monella työllisellä.
Työttömistä näitä järkeviä on suurin osa. Niistä ei vaan puhuta, koskaan mitään. Aihe on täysin tabu ja poliitikolle uran itsemurha. Se ideologisesti työtön Ossikin oli kirjailijan julkisuustemppu kirjajulkaisua varten. Kaikilla on siis aiheesta vain vasemmistolainen kuva, jossa tuet olisi muka kaikille pieniä.
Työllisyyttä ei saada käännettyä niin kauan kuin tuet on näin suuria järkevästi eläville, eli heille josta olisi työelämäänkin. Tuet pitää olla niin pieniä, että muuttaminen toiselle paikkakunnalle työn perässä yleistyy.
Suuret sosiaalituet viisasti eläville on suurin syy nuorten miesten massatyöttömyyteen.
Nyt oppositiossa, heti alusta alkaen, pitää systemaattisesti ja säännöllisesti tuoda julkisuuteen tämän hiekalle harhoilla rakennetun hallituksen illuusion ja todellisten faktojen välinen kasvava kuilu, jotta kansalasisille paljastuu kari totuus.
Juhana, kritiikissäsi on kolme toisiinsa liittyvää juonnetta: hallitusohjelma ei pane riittävästi painoa kestävyysvajeen korjaamiseen, kertaluonteisiksi ”tulevaisuusinvestoinneiksi” kutsutut menot vuosina 2020-22 ovat pääosin pysyviä ja työllisyystavoitteen saavuttaminen on epätodennäköistä, koska ohjelma ei sisällä konkreettisia rakenteellisia toimia työllisyyden parantamiseksi tilanteessa, jossa talous on jo likimain potentiaalillaan. Lisäksi finanssipolitiikasta tulee mielestäsi liian elvyttävää, mikäli kansainvälinen talous pysyy normaalissa kasvuvauhdissa.
Huolesi ovat perusteltuja. Ilman työllisyysasteen nousua 75 prosenttiin julkisentalouden tasapainon saavuttaminen 2023 on mahdotonta. Ohjelma ei todellakaan sisällä konkreettisia työn tarjontaa lisääviä ja työvoiman kohtaantoa parantavia toimia, jotka voisivat vaikuttaa 2023 mennessä. Kertaluonteisiksi luonnehdituista menoista iso osa on sellaisia, joista luopuminen vuonna 2023 olisi joko hölmöä tai ainakin poliittisesti vaikeaa. Jo näiden menojen jääminen voimaan riittää tasapainotavoitteen romuttumiseen, vaikka työllisyysastetavoite saavutettaisiinkin.
Olet kuitenkin liian ankara tai ainakin hätäinen kritiikissäsi. Ohjelmassa on nimittäin tarkastuspisteitä ja turvalausekkeita, joiden tarkoitus on yhtäältä varmistaa, että työllisyyttä tukeviin politiikkatoimiin ryhdytään ja jos tavoitteen saavuttaminen ei ole näköpiirissä, arvioidaan aiemmin tehtyjä menopäätöksiä uudelleen.
Työllisyysasteeseen sitoutumista koskee yleislauseke, jonka mukaan tavoitteen saavuttamista seurataan jatkuvasti mm. budjetti- ja jts-riihissä ja ”jos näyttää siltä, ettei tavoitetta saavuteta, hallitus ryhtyy määrätietoisiin toimenpiteisiin tavoitteen saavuttamisen varmistamiseksi”. Mitään työllisyyttä parantavaa keinoa ei suljeta tarkastelun ulkopuolelle.
Erityisesti todetaan, että puolet toimenpiteistä 60 000 työpaikan saamiseksi pitää olla valmiina elokuun 2020 budjettiriihessä. Ellei näin ole, budjettiriihessä arvioidaan aiemmin päätettyjä menolisäyksiä. Tämä arviointi tuskin voi tarkoittaa muuta kuin menolisäyksien perumista tai supistamista. Lisäksi todetaan, ettei hallitus tee työvoimapolitiikassa toimia, joilla on negatiivinen työllisyysvaikutus ilman, että se tekee samalla työllisyyttä parantavia tehokkaampia toimia. Tämä lause soveltuu ilmeisellä tavalla esim. ns. aktiivimalliin.
Työllisyystavoite ja sen myötä myös tasapainotavoite on rakenteellinen, ts. sanoen se koskee ”normaalia” kansainvälisen talouden tilannetta ja sitä heijastavaa kotimaista kehitystä. Vain kansainvälisen talouden heikkous tai aivan poikkeuksellinen kotimaisen kysynnän hallituksesta riippumaton heikkous voivat olla peruste jäädä tavoitteesta.
Tästä seuraa, että politiikan onnistumista ei voi arvioida vain havaittavien työllisyysasteen ja alijäämän perusteella, vaikka niiden seuranta ja ennustaminen tietysti on olennaista. Täytyy pyrkiä arvioimaan kv-talouden vaikutus ja/tai suoraan eri politiikkatoimien vaikutus työllisyysteen ja tasapainoon. Kuten tiedämme, tämä on vaativaa ja epävarmaa puuhaa.
Tämä on se kohta, jossa hallituksen lupaus ”tietopohjaisesta politiikasta” astuu kuvaan talouspolitiikkaa koskevana rajoitteena. Hallituksen tulee kyetä perustelemaan politiikkatoimien vaikutukset työllisyyteen ja julkisen talouden tasapainoon tutkimustietoon nojautuen. Ulkopuolisten arvioijien, ml. erityisesti talouspolitiikan arviointineuvoston, mutta myös tutkimuslaitosten ja yliopistotutkijoiden tehtävä on esittää keinoja tällaista analyysiä varten ja arvioida kriittisesti hallituksen väittämiä.
Ymmärrän hyvin skeptisyyttäsi sitä kohtaan, että työmarkkinajärjestöt kykenisivät tekemään työllisyystavoitteen kannalta riittäviä rakenneuudistusehdotuksia koskien työmarkkinoiden toimintatapoja ja työn tarjontaan vaikuttavaa sosiaaliturvaa. Uudistushistoria ei ole kovin vakuuttava. Toisaalta viimeisin eläkeuudistus oli positiivinen esimerkki. Siinä hallitus asetti työmarkkinaosapuolille selvän tavoitteen tuottaa ehdotus eläkejärjestelmän uudistukseksi, joka pienentäisi kestävyysvajetta yhdellä prosenttiyksiköllä. Tässä kolmikanta toimi hyvin, tavoitteiden mukainen esitys syntyi.
En menisi ennakolta sulkemaan pois sitä vaihtoehtoa, että järjestöt kykenisivät johonkin vastaavaan tälläkin kertaa, esim. työttömyysturvan lisäpäivien poistamisen ja työttömyysturvan porrastuksen osalta. Positiivisen tuloksen puolesta voisi puhua se, että ay-liike, jolle monet työn tarjontaa lisäävät toimet ovat vaikeita, tuskin voi toivoa näkemyksiään paremmin ymmärtävää hallituskoalitiota kuin Rinteen hallitus. Jos nyt syntyy käsitys, että ay-liikkeen vastarinta estää työllisyystavoitteen saavuttamisen, paine ay-liikkeen näkemysten sivuuttamiseen kasvaa olennaisesti. Olennaista toki on, että hallituksen viesti järjestöille tarvittavien uudistusten kunnianhimon tasosta on selvä ja että, jos tällaisia esityksiä ei tule, hallitus päättää niistä oman valmistelunsa pohjalta.
Finanssipolitiikan viritys voi todellakin muodostua ongelmallisen elvyttäväksi 2020-22, mikäli tarjontarajoituksia väljentävät uudistukset eivät etene ja kv-talous pysyy normaalikasvussa. Tämän varalta ohjelmassa on yleinen lause (s.16), jonka mukaan hallitus toteuttaa aktiivista ja vastuullista finanssipolitiikkaa, joka mitoitetaan suhdannetilanteen edellyttämällä tavalla. Kun elvytysruiske tulee pääosin kertaluonteisiksi kutsutuista menoista ja näille on asetettu katto (”enintään”) 3 mrd. euroa eikä lisämenojen ajoituksesta ole ohjelmassa täsmällistä kuvausta, hallituksen voisi olettaa rajoittavan menojen kasvua, jos ylikuumeneminen käy ilmeiseksi. Kuten työllisyyspolitiikkatoimien kohdalla, tässäkin tutkijayhteisö voi kriittisellä analyysillä auttaa hallitusta pysymään kaidalla tiellä.
Erikseen olet myös käynyt Patrizio Lainàn twiittauksiin liittyen keskustelua siitä, mitä hallitus tekee, jos tasapainotavoitetta ei olla saavuttamassa. Asiasta on ohjelmassa kaksi kirjausta. Sivulla 18 todetaan, että ”hallitus sitoutuu tarkastelemaan HO:n toimenpiteitä uudelleen, mikäli niiden toteuttaminen vaarantaisi julkiselle taloudelle asetettujen tavoitteiden saavuttamisen. Toisaalta on jo edellä mainittu viittaus, että vuoden 2020 budjettiriihessä arvioidaan aiemmin päätettyjä menolisäyksiä, ellei työllisyystavoitteen mukaisista toimista puolet ole valmiina. Mistään en sen sijaan löydä suoraa viittausta veronkorotuksiin sopeutumistapana. Luen lauseita niin, että uudelleenarviointi koskee nimenomaan menoja, ei veroja.
Verrattuna Sipilän hallitukseen uuden hallituksen tilanne on haastavampi sen takia, että ohjelma on nyt kompromissi monista asioista varsin eri tavoin ajattelevien puolueiden kesken. Sen vuoksi ohjelman kirjauksista voi syntyä toistuvia kiistoja, jotka rapauttavat hallituksen toimintakykyä. Jo syntynyt keskustelu aktiivimallin kumoamisesta ja korvaamisesta jollakin muulla on tästä esimerkki.
Summa summarum, ohjelmassa on monia riskejä, joihin perustellusti viittaat. Minusta on kuitenkin ennen aikaista tuomita hallituksen politiikka näiden riskien takia kamalaksi. Muistettakoon, että yksi ja toinen meistä arvioi Sipilän hallituksen työllisyystavoitteen saavuttamisen epätodennäköiseksi hallituskauden alussa ja vielä puolivälissäkin. Odottaisin ainakin ensi kevään jts-riiheen, ja siihen mennessä toivottavasti syntyviin politiikan vaikutusarvioihin ennen lopullisen tuomion julistamista.
Faktat on tärkeitä:
1) jos ikäsidonnaiset nousisivat vuodessa vain 250 milj.€, niin vaalikauden lopussa lisäys on 1 mrd. €. On kuitenkin mahdollista, että ikäsidonnaisten menojen lisäys on 500-700 milj.€/vuosi.
Normaalissa tapauksessa siis menolisäys budjettiin on 2 mrd. €. Voi syystä kysyä: Eikö näitä menoja pidä kattaa joko työllisyyden merkittävällä lisäämisellä tai veroja korottamalla?
2) Oppivelvollisuuden jatkaminen toiseen asteeseen tarkoittaa hallituksen mukaan 180-200 milj.€, kun jostain löytyy 1000-1500 opettajaa lisää. Tämä lisää menoja vaalikauden loppuun mennessä vähintään 250 milj.€. Koska hallitus on laskuissaan kovin myönteinen, voidaan arvioida, että oppivelvollisuuden jatkamisesta johtuvat menot ovat vaalikauden lopussa 300 milj. €
Samanlaisia menolisäyksiä aiheuttavat 1000 lääkäriä terveyskeskuksiin. Ja 0,7 mitoitukseen perustuva 4000 hoitajan lisäys. Miten nämä kaikki rahoitetaan, kun vaalikausi loppuu?
En lähde tuomitsemaan hallituksen hyviä pyrkimyksiä. Kenties iso kansainvälinen suhdannekäänne tuo talouskasvun, jolla osa menolisäyksistä rahoitetaan.
On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että jokaisella menolisäyksellä budjettiin on kauaskantoiset seuraukset. Etenkin näin, kun kuntien talous on edelleen kuralla.
Sitten valtion omaisuuden myynnistä. On vastuutonta myydä valtion omaisuutta juoksevien menojen rahoitukseen. Valtion omaisuutta kannattaa myydä, kun myyntitulot sijoitetaan ja niistä saa paremman tuoton kuin osingoista. Tätä tuottoa voi käyttää ”hyviin tarkoituksiin”.
Vartiaisen ja Vihriänän kannanotot tulisi sisällyttää peruskoulun päästö- ja päättökokeeseen: ”Näin Suomea hallitaan”.
Kaksi asiaa kuitenkin kiinnittää huomiota.
Vihriälän asiallisuus ja Vartiaisen kirjava (”kuin tikka”) kielenkäyttö.
Ne kohtaavat onnistuneesti Vihriälän viime riveillä sanassa ”KAMALA”.
Onneksi termi ”austerity” ei esiinny Vihriälän vastineessa.
Elefantti olohuoneessa on aika lailla mahdottomampi metafora kuin virtahepo tai sarvikuono, tässä vain toinen keskustelijoista joutuu vähän tinkimään.
Mutaan vajoavan talouhditön kiinteistön asiassa Vartiainen kirjoittaa takuulla vastoin parempaa tietoaan (kts esim Kokoomuksen tilanne oppositio-taipaleen kissanpoikein pesijäisten lähtötilanteessa):
Yhtiökokous ei TODELLAKAAN halua kuulla totuutta.
Huoltosuhteen heikkeneminen ei ole ongelma. Työn tuottavuus on kasvanut yli viisinkertaiseksi 60 vuodessa. Vaikka tuota tuottavuuden nousua on tuhlattu heikkolaatuiseen tuotantoon, turhaan työhön ja haitalliseen työhön, ei meillä ole mitään syytä olettaa ettei vanhuksista, lapsista ja sairaista voitaisi pitää huolta paremmin vielä tulevaisuudessakin.
Kestävyysvajetta ja siihen liittyvää huoltosuhteen heikkenemistä on laskettu ennakkoehtoilla, joita ei ole julkaistu.
”…Muutamia pointteja ”kestävyysvajeen” laskennan mahdottomuudesta:
Laskennassa on julkilausumattomana ennakkoehtona yhteisvaluutta Euron säilyminen ja meidän kuuluminen siihen. Euron toimimattomuus on niin fakta kuin mikään taloustieteessä voi olla. Yhteisvaluuttaprojektin ongelmat ovat olleet tiedossa jo vuodesta 1971 (Kaldor). Kestävyysvajeen korkolaskenta menettää merkityksensä jos siirtyisimme omaan kelluvaan valuuttaan ja funktionaaliseen julkisentalouden rahoitukseen. Tuolloin valtio on suvereeni, eli velkaantuu itselleen. Kelluvat valuutat ovat valuuttapolitiikan sääntö ja yhteisvaluutat poikkeus. Euro vielä erityisen negatiivinen poikkeus. Laskennan taustalla on EMU-säännöt kaikkien ongelmineen. Säilyykö Euro, on se kysymys. Kansantalouden toiminnan ja yhteisöjen vakauden näkökulmasta Euron hajoaminen on todennäköisempää kuin sen säilyminen, hajoaminen ehdottomasti toivottavaa.
Tuottavuuden kehitys on yli viisinkertaistunut sitten 1950-luvun. Vaikka tuota tuottavuuden kasvua on hävitetty turhaan ja haitalliseen työhön, on meillä yltäkyllin työvoimaa pitämään huolta ikääntyvästä väestöstä tulevaisuudessakin. Jos todellista kestävyysvajetta olisi tulossa, tarkoittaisi se sitä ettei ”käsipareja” riittäisi tuottamaan kaikkia yhteisön tarvitsemia tuotteita ja palveluja. Kuten tuottavuus kehityskin kertoo, on vaikea kuvitella sellaista tilannetta, jossa kasvava vanhusväestö jäisi hoitamatta pahimmassakaan skenaariossa. Tästäkin näkökulmasta ”kestävyysvajelaskelmat” pyrkivät harhauttamaan lukijaansa. Tässä kohdassa laskelmien julkilausumattomana ennakkoehtona on tulojaon pitäminen samalla tavalla pääomien kertymistä suosivana kuin nykyään. Noissa laskelmissa verotuksella ei pyritä tasaamaa järjestelmän tuottamaa pääomien keskittymistä. Tuollaisella ennakkoehdolla julkisen ja muunkin velkaantumisen tuottamat pääomat holvaantuvat kuten nykyään. Holvaajia ovat nykyään talouseliitti, suurkorporaatiot ja instituutiot kuten eläkejärjestelmä. Eli virallisen ”kestävyyslaskelman” ennakkoehtona on nykyinen tulonjakojärjestelmä, ikään kuin mitään paineita sen muuttamiseen ei olisi.
Kolmantena heikkoutena ”kestävyyslaskelmissa” on reaalinen todellisuus. Laskelmissa käsitellään tulevaisuutta ikään kuin reaalimaailmasta irrallisena ”toimijana”. Siinä ei huomioida eikä voidakaan huomioida ilmastonmuutoksen, ekosysteemin romahtamisen, fossiilisten resurssien niukkenemisen, teknologian kehityksen tai minkään yllättävän ilmiön vaikutusta tulevaisuuteen. Vuosikymmenien päähän tehtävät kestävyys laskelmat ilman monipuolista skenaario-tarkastelua eivät ole vain hyödyttömiä vaan lähinnä propagandista vaikuttamista.
”Kestävyyslaskelmien” takaa paistaa poliittinen väri…”
Huoltosuhteen heikkeneminen ei ole ongelma kansantaloustieteellisessä mielessä. Se on ongelma poliittisessa mielessä. Huoltosuhteen heikkeneminen vaatii muutoksia tulonjakoon sekä panostuksia koulutukseen, teknologiaan ja infraan. Talousliberaalille valtavirralle tuo tulonjakoon puuttuminen on myrkkyä, koska se tarkoittaisi palkkatulojen ja tulonsiirtojen osuuden nousua suhteessa pääomakorvauksiin….ja tästähän tässä nimenomaan on kysymys.
Talousliberaalin ideologian ja pääomakorvauksien osuuden nousu 90-luvulta alkaen on johtanut kansantalouden likviditeetin laskuun. Tuota ongelmaa ollaan nyt selittämässä millä milloinkin rakenteellisella, kestävyys-, velka- ym. ongelmalla.
Kyse on puhtaasti tulonjakotaistelusta, jossa puolustetaan saavutettuja etuja ”vihollista” vastaan. Sinänsä todellinen huoltosuhteen heikkeneminen on valjastettu pelottelemaan kansaa ja peittämään jo pitkään harjoitetun talouspolitiikan heikkous.
Mutta ei hätää, te talousliberaalit 🙂 Nykyisen hallituksen toimet ovat vallitsevan talouden paradigman puitteissa, joten mitään todellista muutosta tulonjakoon ei ole näköpiirissä. Tulevissakaan vaaleissa ei tarvitse teidän pelätä, että talouden paradigman murtumisen takia voimasuhteet politiikassa olisivat muuttuneet.
Pasi, luepa uuden kirjani ”Suomalaisen talousajattelun kritiikki” (Otava 2019) luvut 5 ja 6. Eritoten luvussa 5 käyn todella perin pohjin läpi sen, miksi tuottavuuskasvu ei auta huoltosuhteen muutokseen!
”Jos Antti Rinne on taloyhtiönsä hallituksessa”. Sitä on jo kokeiltu. Kävisi näin: ”Vuosina 1995-96 Rinne joutui maksamaan entiselle taloyhtiölleen 25 000 markan vahingonkorvaukset. Isännöidessään taloyhtiötä Rinne maksoi taloyhtiön rahoilla omat puhelinlaskunsa, ei toimittanut lainkaan vuoden 1991 tositteita, piti taloyhtiön rahaliikenteestä kirjaa puutteellisesti ja aiheutti yhtiölle taloudellisia vahinkoja. [16]”
[16] ”Ay-johtajalla lisää rahasotkuja”, Matti Simula, Suomen Kuvalehti 16/2005, s. 14-15
https://suomenkuvalehti.fi/digilehti/16-2005-pdf/ay-johtajalla-lisaa-rahasotkuja-erton-antti-rinne-maksoi-tal
Muitakin hommia Rinne on kokeillut:
”Rinne joutui lähtemään AKT:n lakimiehen paikalta vuonna 1996 tehtyään samoja matkalaskuja kahteen kertaan.[16][11] Takana saattoi olla muitakin syitä.[11] Asia hoidettiin hiljaisuudessa ja Rinteen ay-ura keskeytyi vuoksiksi.[16]”
Moitteet tuli myös pörssiyhtiön sisäpiiritietojen väärinkäytöstä.
Vihriälän vastauksen ongelmia on sekin, että se on ristiriidassa Patrizio Lainàn vastausten kanssa. Kun yksi puhuu yhtä ja toinen toista, hallitus voi tehdä mitä vain ja vedota siihen, että kyllähän joku sanoi jo etukäteen, että näin voidaan tehdä. On melko varmaa, ettei hallitus tee toimia, joilla nuo 70 000 työpaikkaa syntyisivät. On epätodennäköistä, että suhdanteetkaan niitä synnyttäisivät.
Vihriälä jo myönsi, että ”tilapäiset” menot on luultavasti tarkoitettu pysyviksi, vaikka hallitus muuta väittää. Se oli vain keino kiertää raameja ja esittää kansalle, että hallitus sekä syö että säästää kakun, käyttää kaikkeen paljon toisten ihmisten rahoja ja samalla säästää ne. Oikeasti se syö toisten kakkuja.