Tartuntatautilain uudistaminen ja ravintolat, perustuslaki määrää politiikan sisällön?

Koronavirus leviää kesän suvantovaiheen jälkeen taas nopeasti, ja on järkevää miettiä ravintolatoimintaa koskevia rajoituksia. Hallitus on tuonut eduskuntaan esityksen tartuntalain väliaikaisesta muuttamisesta, ja se mahdollistaisi jälleen ravintoloiden aukiolon, aukioloaikojen ja anniskelun sääntelyn. Sosiaalivaliokunta (jossa olen jäsen) laatii siitä mietinnön, ja johtamani talousvaliokunta on laatinut lausunnon sosiaalivaliokunnalle.

Talousvaliokunnan keskustelut ja lausunto tähdentävät, että epidemian rajoittamisen pitää pyrkiä samalla minimoimaan taloudelliset menetykset, koska epidemia voi kestää pitkäänkin. Siksi rajoitusten pitää perustua alueelliseen epidemiatilanteeseen: Rajoitukset on myös laadittava niin, että ne salpaavat vain sellaista ravitsemustoimintaa, joka todella lisää tartuntariskiä. Jos Vaasan opiskelijajuhlista tai Ylläksen diskoista on levinnyt tartuntoja, tämä ei ole perustelu sulkea sellaisia rauhallisia ruokaravintoloita, joissa voidaan pitää huolta etäisyyksistä ja hygieniasta, varsinkaan alueilla, joissa epidemiatilanne ei ole hälyttävä.

Talousvaliokuntamme lausunto tuskin olisi kuitenkaan muuttanut hallituksen esitystä. Oma ryhmäni Kokoomus olisi halunnut valiokunnassa nostaa yllämainitut seikat hallitusta velvoittaviksi ponsiksi, mutta hallitusrintama pitäytyi heikommissa muotoiluissa.

Hallitusrintamaan tuli oikeastaan vipinää vasta siinä vaiheessa, kun eduskunnan perustuslakivaliokunta lausui omassa lausunnossaan täsmälleen samat asiat: rajoitukset tulee porrastaa alueellisesti ja niiden on eroteltavat erityyppiset ravintolat. Nyt sosiaalivaliokunta joutuu miettimään uusia pykäliä ja lain perusteluja.

Kuten täysistuntopuheenvuorossanikin totesin, tämä alkaa olla suomalaiselle politiikalle turhankin tyypillistä: todella monet asiat ”konstitutionalisoituvat” eli perustuslain tulkinnat alkavat kokolailla suoraan määrätä politiikan sisältöä. Minun mielestäni perustuslakivaliokunnan vaatimukset olivat sisällöllisesti samoja maalaisjärkisiä ja taloudellisesti rationaalisia vaatimuksia kuin talousvaliokunnankin vaatimukset (erityisesti tekemässämme Kokoomus-vastalauseessa), mutta perustuslakivaliokunta perusteli ne tietysti ansiokkaasti perusoikeuksista ja elinkeinovapaudesta käsin.

Minun mielestäni hallitus olisi voinut harkita asiaa tarkoituksenmukaisuus-näkökulmasta siinäkin tapauksessa, että perustuslakivaliokunta ei olisi vielä sanonut asiasta mitään. Sosiaali- ja terveysministeriössä valmisteltu lakiehdotus oli kuitenkin jokseenkin tunteeton taloudellisten menetysten suhteen, ja itselleni jäi talousvaliokunnan asiantuntijakuulemisessa aika kulmikas kuva sosiaali- ja terveysministeriön valmistelevasta virkamiehestä. Kun häneltä kysyttiin, miten ministeriö oli koettanut minimoida taloudellisia menetyksiä, viesti oli tyly: emme ole arvioineet, konkursseja tulee, mutta asia ei kuulu meidän ministeriöllemme.

Siksi oli hyvä, että perustuslakivaliokunta puuttui peliin. Mutta on perin outoa, että tähän tarvittiin perustuslakivaliokunta.

Helsinki ja sote – tyhmiä kysymyksiäni

Toinen fundeeraukseni koskee hallituksen julkistamaa soteuudistus-lainsäädäntöä. Siinä maa olisi määrä jakaa hyvinvointialueisiin, ja Helsinki muodostaisi oman hyvinvointialueensa. Yli puolet nykyisestä kunnallisveron tuotosta ohjattaisiin valtiolle, joka puolestaan rahoittaisi sosiaali- ja terveydenhoidon hyvinvointialueilla. Kunnat velvoitettaisiin alentamaan kuntaveroa.

Helsingin osalta tämä tarkoittaisi kaupungin oman talouden huomattavaa pienenemistä. Samalla merkittävä osa kaupungin palkkalistoilla olevista ihmisistä siirtyisi valtion rahoittaman ”hyvinvointialue”-Helsingin palvelukseen. Rahaa tulisi kuitenkin Helsingille selvästi vähemmän kuin nykytilassa.

Hallitus suunnittelee kuitenkin myöhemmässä vaiheessa hyvinvointialueille (”maakunnille”) omaa maakuntaveroa (”hyvinvointialueveroa”). Mitä ihmettä tämä tarkoittaisi Helsingille? Jos vero toteutuu, Helsingin taloudellinen autonomia kaiketi taas kasvaisi ennalleen tai lähes ennalleen. Tarkoittaisiko tämä, että Helsingissä valitaan kaksi valtuustoa, ”hyvinvointivaltuusto”, ja ”tavallinen valtuusto”, ja kumpikin päättäisi omasta veroäyristään, ”hyvinvointiäyristä”, ja ”tavallisesta äyristä”? Tuleeko näiden organisaatioiden välille jonkinlainen palomuuri, vai voisiko ajatella, että sama valtuusto ja kaupunginhallitus huolehtisivat nykyiseen tapaan molemmista – mikä tuntuisi kovin luontevalta. Tässä tapauksessa siis ”maakuntavero” tavallaan palauttaisi Helsingin autonomian!

Minua viisaammat sote-ekspertit saavat kernaasti valistaa minua näistä asioista.

Sote-uudistus ei kuitenkaan merkittävästi vaikuta julkisen terveydenhoidon resurssiongelmaan. Siksi pelkään  pahoin, että tulevaisuus sisältää julkisen jonoja täynnä olevan karvalakki-terveydenhoidon pienituloisille, työttömille ja eläkeläisille, samalla kun hyvätuloiset kotitaloudet enenevästi turvautuvat yksityisiin vakuutuksiin, jonoja välttääkseen. Tämä on jo nyt suomalaista todellisuutta, eikä tilanne muutu säätämällä lakeja hoitotakuista tai -mitoituksista. Lailla ei voida määrätä lisää voimavaroja. Veroja voidaan nostaa, mutta rajallisesti, eikä työllisyysuudistuksia näytetä paljosta puheesta saatavan aikaan. Tällainen tulevaisuudenkuva ei ole poliittisesti stabiili, koska keski- ja hyvätuloiset kokevat rahoittavansa sekä muiden terveydenhuollon (veroina) että omansa (omina yksityisinä vakuutusmaksuina). Aivan oma lukunsa on systeemin sopiminen EU:n potilasdirektiiviin, jota Suomi on tähän asti onnistunut rikkomaan.