Suomessa on vahva insinööriosaamisen traditio ja teollisuutta arvostetaan. Tämä näkyy elinkeinopolitiikassakin, jossa teollisuus ja erityisesti elektroniikan laitteiden valmistus ovat olleet arvostuksen ja tukien kohteena. Vastaavasti palvelutoimialat ovat olleet suomalaisessa elinkeinopolitiikassa vähemmän huomion kohteena.

Kun eduskunnan talousvaliokunta vieraili Pariisissa ja jututimme Ranskassa toimivien suomalaisyritysten edustajia, joukossa oli teollisuus- ja tietotekniikkayritysten mukana myös omaa tuotemerkkiä edistävä lahjakas muotisuunnittelija. Hän kertoi saavansa tarpeellista ja hyvää palvelua — Ruotsin Pariisin-kauppakamarilta. Ruotsissa onkin teollisuuden lisäksi sellaisia vahvoja yhtiöitä kuin H&M, Ikea, Tetrapak. Niiden on todennäköisesti ollut helpompi syntyä Ruotsiin kuin Suomeen.

Tämän pienen kirjoitukseni aiheena on kuitenkin teollisuuden ja hoiva- ja terveyspalvelujen vertailu.

Kokoomuslaisille irvitään jatkuvasti siitä, että jotkut sen poliitikoista ovat siirtyneet terveysyhtiöiden palvelukseen. Irvailu olisi varmasti pienempää jos kysymys olisi jostain muusta toimialasta.

Suomessa vallitsee suuri yksimielisyys siitä, että elektroniikkateollisuudelle on luotava hyvät olosuhteet Suomeen. Jos teollisuusyrityksille lobataan suotuisaa infrastruktuuria, koulutusinvestointeja ja järjestelmästandardeja, toimintaa pidetään tarpeellisena ja isänmaallisena.

Jos päättäjä sitävastoin yrittää luoda suomalaisille terveys- ja hoiva-alan yrityksille kehitysmahdollisuuksia, niskaan sataan syytöksiä kaverien suosimisesta tai muuta kamalaa.

Miksi Nokian liiketoiminnan mahdollistaminen on oikein ja Attendon liiketoiminnan mahdollistaminen on väärin? Kunnon markkinaliberaali haluaa tietysti pitää huolen siitä, että kaikilla toimialoilla vallitsee tuottavuutta jalostava kilpailu. Mutta jos ylipäänsä tuetaan innovaatiotoimintaa ja elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä, on vaikea nähdä syytä sille, ettei tämä koskisi myös hoiva- ja terveysyhtiöitä. Ne ovat nimittäin suurella todennäköisyydellä todellinen tulevaisuuden avaintoimiala. Koko Eurooppa vanhenee nopeasti, ja terveys- ja hoivapalvelut ovat vuorenvarma kasvutoimiala.

Minusta olisi tervetullutta, jos suomalaisyhtiöt kykenisivät tällä ja ensi vuosikymmenellä hoitamaan silmäleikkauksia tai vanhainkoteja Saksassa ja Ranskassa ja miksei Euroopan unionin ulkopuolellakin. Tästä syystä toivoin myös Sipilän hallituksen sote-uudistuksen onnistumista. Meidän olisi tavalla tai toisella luotava olosuhteet, joissa yksityinen ja julkinen palvelutuotanto kirittävät toisiaan. Tämä voi tapahtua joko asiakkaan valinnanvapauden kautta tai palvelujen järjestäjän tilaajatoiminnan kautta. Kilpailullisen markkinan luominen ei ole helppoa — sen opimme vuosien 2015-2019 sote-keskustelusta –, mutta sitä kannattaa ilman muuta yrittää. Jos onnistumme näin nostamaan julkisesti järjestettyjen palvelujen tuottavuuskasvua edes vähän, hyödyt ovat mittavat.

Voitot vai ei?

Yksi syy hoivayhtiöiden vastustamiselle voi olla julkisen alan ammattiliittojen edunvalvonta. Ne arvioivat mitä ilmeisimmin, että julkinen sektori, kunnat ja kuntayhtymät ja ehkä tulevaisuudessa maakunnat — ovat työnantajina pehmeämpiä ja edunvalvonta on niiden suuntaan helpompaa kuin yksityisten työnantajien kanssa toimiessa. En ole varma, että tämä arvio on oikea. Työntekijän näkökulmasta on myös hyvä, jos voi kilpailuttaa useita työnantajia.

Yksityisen palvelutoiminnan vastustuksen yksi ajatusjuonne on voittojen näkeminen ylimääräisenä kulueränä. Näin kulkee monen vasemmistolaisen ajatus: julkiset palvelut tulevat halvemmiksi, koska ei tarvitse maksaa ”välistä” omistajan voittoa. Tämä on naiiviudessaankin pettävän vakuuttava ajatus. Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi taloudessa ylipäänsä on pääomaa, investointeja, innovaatioita ja voittoja. Taloudellisessa toiminnassa yhdistetään työpanosta pääomaan, joka edellyttää investointeja. Investoinnit voivat olla toimitiloja ja laitteistoa ja välinevarastoja ja toiminnan pyörittämisen edellyttämää rahoitusvarallisuutta ja muuta varallisuutta. Suurin osa pääomasta on sellaista, jota julkinen tuottaja tarvitsee samalla tavalla kuin yksityinen. Julkisen teveyskeskuksen on ylläpidettävä toimitiloja ja laitteistoja ja varastoja. Tätä varten tarvitaan toimintaylijäämää.

Jos yritystoiminta tuottaa tätä suurempia voittoja, kysymyksessä pitäisi olla innovaatioon ja tuottavuuteen perustuva etulyöntiasema. Hyvin toimivassa markkinataloudessa kilpailu painaa koko ajan voittoja kohti sellaista tasoa, joka pitää yritystoiminnassa kiinni olevan pääoman tuoton juuri ja juuri samana kuin mitä pääomasijoitukset ylipäänsä ja keskimäärin maailmantaloudessa tuottavat. Yritys voi jonkin aikaa olla erityisen kannattava kun se on päässyt edelle muita, mutta markkinakilpailun tulisi tasoittaa tällaiset ylivoitot. Jos yksityinen voittomotiivi lainkaan kykenee kirittämään terveyspavelutoiminnan tuottavuuskasvua, hyödyt ovat mittavat.

Jos yleisesti olisi totta, että voitot olisivat pelkkä ylimääräinen kuluerä, reaalisosialismi olisi ilman muuta voittanut yhteiskuntajärjestelmien välisen kilpailun. Voittomotiivi osoittautui kuitenkin ylivoimaiseksi tuottavuuden eli elintason nostajaksi.

Kansallismielinen sosialismimme?

Voittoja vierastetaan poliittisessa keskustelussa erityisen paljon, jos ne ihmisten mielestä “valuvat” ulkomaisille omistajille. Arvokkaampana pidetään sitä, että toiminnasta kertyvä ylijäämä jäisi kiertämään omaan ja kansalliseen talous-organismiimme. Tämäkin on naiivi ja sitä paitsi tympeän nationalistinen ajattelutapa. Koko vaurautemme perustuu kansainväliseen työnjakoon. Toisaalta kotimainenkin “kapitalisti” eli yrityksen omistaja sijoittaa voittonsa todennäköisesti kansainvälisille pääomamarkkinoille.

Olennaista on joka tapauksessa se, mikä tuotantotapa on julkisissa terveyspalveluissa veronmaksajille ja palvelujen käyttäjille edullisin. Jos suuri kansainvälinen konserni tuottaa samat palvelut halvemmalla kuin kunnan oma terveyskeskus, on yhteinen etumme valita edellinen.

Naisten väheksyntä sydämissämme?

Voitot hyväksytään herkemmin, kun ne perustuvat teollisuustuotteisiin. Ipad tai vastaava kapistus löytyy monen kapitalismikriitikonkin kädestä, ja hän saattaa hyväksyä sen, että Apple on kannattava yritys. Terveys- ja hoivapalvelut eivät sen sijaan saisi tehdä voittoa.

Pelkään pahoin, että taustalla on vielä yksi, ehkä tiedostamaton, mutta sitäkin ikävämpi suomalaisen talousajattelun piirre. Hoiva- ja hoitopalvelut ovat naisvaltaisia aloja, ja naisten töistä ajatellaan, että niitä on kenen tahansa vaan helpompi hoitaa. Sairaaloiden naiset siivoavat, laittavat ruokaa, vaihtavat lakanoita ja pesevät potilaita. Samoja hommia kuin kotona, ja kaikkihan niitä hommia osaavat, vai mitä? Ja koska kuka tahansa niitä osaa, ei niissä tarvita pääomapanosta, joka edellyttäisi yrityksen toimintaylijäämää. Ja koska naisten töissä ei ole innovaatioita, kuka tarvitsisi voittomotiiviakaan?

Samaa ajattelutapaa ilmentävät entisen pääministerin Rinteen ehdotukset, joiden mukaan työttömiä voitaisiin komentaa hoivatöihin ja posteljooni voisi kurkata on vanhuksilla kaikki hyvin. Rinne tuskin ehdottaisi, että tehtaan terveydenhoitaja kävisi välillä kurkistamassa, ovatko paperikoneen säädöt kohdallaan.

Tällainen ajattelu väheksyy naisvaltaisten alojen työtä. Useimmat hoiva- ja terveyspalvelut edellyttävät sekä ammattitaitoa että pääomapanosta. Ja, kuten sanottu, ne ovat tulevaisuuden avaintoimialoja, joissa innovaatiot nousevat keskeiseen asemaan. Kun hoidettavia ihmisiä on paljon, on ratkaisevaa, miten tuottavasti palvelut järjestetään. Miten käytetään logistisesti järkevällä tavalla alati niukkaa työvoimaa? Mitkä osat palveluista voidaan korvata roboteilla? Mitä leikkauksia ja mitä potilaan ryhmäkonsultointia on tehtävä lähityönä ja mitä voidaan tehdä verkon kautta? Eikä ehkä ole sattuma, että alalla toimii monia suuria yrityksiä. Suuret ovat suuria usein siksi, että ne ovat tehneet jotain oikein.

Samasta syystä aion anteeksi pyytelemättä toimia sen puolesta, että terveys- ja hoivatoimialallakin syntyisi tilaa innovoiville suomalaisyrityksille, niin suurille kuin pienille. Ongelmana eivät ole Mehiläinen ja Pihlajalinna vaan se, ettei meille ole niitä enempää — myymässä palveluja Saksassa, Virossa, Ranskassa ja Italiassa.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 9 kommenttia

9
  1. “Olennaista on joka tapauksessa se, mikä tuotantotapa on julkisissa terveyspalveluissa veronmaksajille ja palvelujen käyttäjille edullisin. Jos suuri kansainvälinen konserni tuottaa samat palvelut halvemmalla kuin kunnan oma terveyskeskus, on yhteinen etumme valita edellinen.” Totta!
    Suurin ongelma terveydenhuollon palveluissa nykyisellään on se, että yritykset myyvät suoritteita sen sijaan että myisivät terveyshyötyä. Tällä hetkellä ei ole mahdollista verrata eri toimijoiden myymien palveluiden kustannuksia suhteessa saatavaan terveyshyötyyn. Niinpä koko asetelma ei toimi! Palvelun tuottajan kannattaa myydä mahdollisimman paljon suoritteita, mikä ei ole välttämättä ostajan etu.
    Kunhan laadun määrittely saadaan kuntoon, julkisen ja yksityisten toimijoiden palveluita tulisi kilpailuttaa ja sitä kautta saada tavoiteltu laatu mahdollisimman edullisesti. Ruotsista voisi ottaa esimerkkiä terveyshyöty-kustannusajatteluun.

  2. “Kunnon markkinaliberaali haluaa tietysti pitää huolen siitä, että kaikilla toimialoilla vallitsee tuottavuutta jalostava kilpailu.” Mistähän näitä kunnon markkinaliberaaleja löytyisi? Kokoomuksessakaan niitä ei montaa ole.

    Markkinatalous tuppaa nääs tulemaan jopa kokoomuslaisillekin aina vastaan yllättäen ja pyytämättä niskalenkeistä huolimatta.

    Sitten siihen Soteen ja kilpailutuksiin.
    Mikäli kilpailutuksessa ei huomioida kilpailuttajan (koko maan, sairaanhoitopiirin, maakunnan, läänin, jne.) alueelle palautuvia verotuloja, niin kilpailun voittaa aina yhtiö, joka maksaa veronsa ihan mihin tahansa muualle kuin Suomeen, koska kilpailutuksessa ratkaisee aina vain se halpa (≠ edullinen) hinta.

    Suomalainen Suomeen veronsa maksava yritys, varsinkaan pienempi sellainen ei voi tilanteessa voittaa koskaan. Siksi monet hoitoalan pienyrittäjät möivät yrityksensä ja ajat sitten näille suurille pelureille, joilla on mahdollisuus velkavivun tai ”yleishyödyllisen” säätiöinnin avulla minimoida veronsa. Ei pieni paikallinen sellaiseen pysty.

    Kilpailu- ja kuluttajaviraston (KKV) tehtävää ja osaamista taas suuresti ihmettelen.

    Suurin syy hoivaongelmille on kuitenkin julkisen puolen olematon hankintaosaaminen!
    Ehkä loppumattoman verorahan äärellä asialla ei ole ollut aiemmin merkitystä, eikä olemassa oleva eläkevirka ole juurikaan motivoinut opettelemaan asioita oikein. Mutta nytpä vastapelureina toimittajien puolella onkin oikeita ammattilaisia, jotka saavat oikeasti monoa tehtävistään, jolleivat osaa työtänsä hoitaa. Eläkevirassa ollessahan sillä ei ole niin väliä.

    Sopimuksissa ei varmaan ole palvelutasoja määritelty ja jos on, niin sanktiot taisivat tarkoituksella unohtua. Silloin sattuu saamaan justiin sitä mitä tilaa… https://fi.wikipedia.org/wiki/Palvelutasosopimus

    Jollei edes teitten auraamista osata ostaa, niin miten sote voisi onnistua?

    Noh, kun yhteiskunta kaataa, niin iso haavi alle:
    – Mehiläinen, lue CVC Capital Partners fund VII, Luxemburg
    – Esperi, lue Intermediate Capital Group Fund VI, Lontoo
    Kannattaa siis tankata näitä salkkuun ja mieluummin vielä vakuutuskuoren kautta, niin asia pysyy julkisuudelta piilossa ja voi jatkaa hurskastelua edelleen kuin ei asiasta mitään tietäisi.

    Seuraavan kierroksen taksien Kela-kyytien kilpailutuksen tulee voittamaan varmaan joku Jerseyn saarelta ohjattu ”Muurahainen”. Pääasia, että yrityksellä on suomalainen nimi; se riittää näille sotemiehille…

    Se ettei edes hallitusvastuussa tuolloin olleessa Kokoomuksessa (Elina Lepomäkeä lukuunottamatta) ole juuri yhtään markkinataloutta ymmärtävää, johtaa juuri tällaiseen. Kokoomuksen kärkitehtäviinhän pääsee kun on vaan ollut aikanaan vaihtarina jenkeissä. Markkinatalouden ymmärrystä ei siellä tenttaa kukaan.

    Raha on kuin vesi ja valuu sinne, minne helpoiten pääsee. Ja markkinatalous nyt vaan sattuuu olemaan luonnonlaki, puoluekannasta ja yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta.

  3. Vaikuttaa sille, ettei nykyisillä terveys”jäteillä” ole tavoitteena kasvaa globaalisti. Aktivoituja lehittämismenoja ei löydy lainkaan taseesta. Herääkin kysymys, että miksei toiminnan kehittämiseen käytetä juuri lainkaan euroja? Siksi että lypsy toimii jo nyt niin hyvin?

    Fakta on, että muutaman ison toimijan jakaessa markkinat, aiheutuu hyvinvointitappioita. Luulisi oligopolin olevan käsitteenä Vartiaiselle tuttu.

    Tässä alla linkki, jossa lisäselvennystä, miksei yksityistäminen useinkaan toimi terveydenhoitoalalla
    https://en.m.wikipedia.org/wiki/Health_economics.

  4. Vartiainen katsoo, että “Olennaista on joka tapauksessa se, mikä tuotantotapa on julkisissa terveyspalveluissa veronmaksajille ja palvelujen käyttäjille edullisin. Jos suuri kansainvälinen konserni tuottaa samat palvelut halvemmalla kuin kunnan oma terveyskeskus, on yhteinen etumme valita edellinen.”

    Ei – olennaista on se, kuinka saamme julkisen sektorin terveydenhuollon toimimaan (kustannus-)tehokkaasti. Näin kaikki hyödyt jäävät toiminta-alueelle ja Suomeen veronsa maksaville. Näin myös turvaamme julkisen terveydenhuollon osaamisen ja toimintavarmuuden tulevaisuudessa.

  5. Elävien ihmisten hoiva ja huolenpito on hieman erilaista, kuin taloudellisen hyödyn/voiton tavoittelu tekniikan, tavaran tai muodin valmistamisella ja viennillä ulkomaita myöten. Vartiaiselta ilmeisesti puuttuu kyky erottaa ihmisen elämä ja materia.

  6. Vaikka itse kannatan vapaata taloutta, niin hoitoala on sellainen mitä en itse vapauttaisi vapaalle kilpailulle.

    Asetellaan kysymys Vartiaiselle näin päin. Mikä saa olla tuottoprosentti ihmisten terveyden hoitamisella? Kysymyshän pitäisi avata sen ongelman, että tätähän ei osata eettisestä näkökulmasta hallita vaikka miten yritettäisiin.

    Sillähän ei ole eettisesti väliä vaikka apple ottaisi 90% katetta iPhonesta, mutta jos attendo tekisi saman, niin siitä moni voisi olla eri mieltä. Jokainen meistä tietää myös sen, että yhtiön tuottoprosenttia voidaan tytäryhtiö lainaratkaisuilla nimellisesti säätää halutunlaiseksi.

    Tässä kysymyksessä pitäisi jopa mennä niin pitkälle, että ensiksi pitäisi vastata mikä elämässä on tärkeintä. Kaikkien Ihmisten onnellisuus pitkäjänteisillä ratkaisuilla. Itse uskon, että vapaasti kilpailtu terveydenhuolto ei tässä tapauksessa sitä aja niin hyvin kuin julkinen, vaikka julkisessakin on omat ongelmansa. Itse siis valitsisin julkisen terveydenhuollon kehittämisen, en vapauttamista.

  7. Jäätävän hyviä vastakommentteja blogi kirjoitukseen – itse olen myös epäileväinen terveysalan yksityistämiseen samoista syistä – en niinkään Juhanan blogissaan esittämistä syistä. Yksityinen toimija on tervetullut toimija alalle, jossa suoritus ja sen laatu ovat selkeästi määriteltävissä ja valvottavissa – hammashoito, tietyt leikkaukset jne. Mutta yksityistä toimijaa ei voi päästää itse asiakkaansa kanssa päättämään mitä yhteiskunnan rahoilla voitaisiin tehdä tai itse päättämään palvelun tasoa, kun yhteiskunta ei osaa suoritetta ostaa eikä valvoa.

  8. Pitäisi olla pienempiä yksityisiä terveyspalveluiden tarjoajia, kuin joku Mehiläinen ja Attendo. Mutta kun Suomessa on vain lähes nää kaksi lähes monopoliasemassa, eikä kilpailua ole kun kilpailijat on ostettu, niin mielestäni silloin yksityisiä ei voi päästää vastuuseen – sillä hintakilpailua ei ole.

    Ruotsissa, Saksassa yms. on paljon terveempi tilanne, kun yksityiset lääkärit ovat itsenäisiä ammatinharjoittajia, eivätkä ylikansallisia veronkiertäjäfirmoja tyyliin Mehiläinen yms.

  9. Kommenteista huomaa, että kilpailun merkitystä markkinataloudessa ei ymmärretä. Palvelualoilla raha tulee asiakkuuksista, mihin professori Kekomäen ideoima ja Sipilän hallituksen esittämä kapitaatiorahoitus olisi perustunut. Silloin ei makseta mitään suoritteista eikä korvata kuluja julkisista rahoista, koska raha tulee asiakkuudesta ja myös lähtee asiakkuuden mukana.

    Kapitaatio-menetelmää kritisoitiin (mm. prof. Kekomäki ja kokoomuksen Elina Lepomäki) juuri siksi, että suuret terveysjätit valtaisivat markkinat, jolloin kilpailua ei syntyisi. Kritiikki oli minusta oikeaa ja osoitti vain sen, että ratkaisevaa on saada aikaan kilpailu asiakkuuksista, jossa yksityinen ja julkinen ovat tasaveroisessa asemassa keskenään.

    Jos sote-uudistus olisi ollut voimassa ja vanhusten hoivapalvelut jaettu useille palvelutuottajille, ei mitään laatuongelmia olisi ollut olemassa. Ongelmat johtuivat ainoastaan siitä, että julkinen monopoli huutokaupattiin yksityiseksi monopoliksi halvimmalle tarjoajalle ja myytiin vielä kunnan kiinteistötkin (varallisuus) siinä samalla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä “saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette “hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä “kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu “arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. “Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään “lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole “tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä “kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu “tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on “työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä “laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen “työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat “laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme “laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis “laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen “kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys “jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien “syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli “syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa “syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole “sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan“.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen “asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää “koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli “työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. “työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että “putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat “tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!