Euroopan Unioni on viimeisillä päätöksillään lähtemässä uusille urille. EU on itsenäisten jäsenvaltioiden liitto, jonka oma unionitason talous on ollut hyvin pieni osa sen vaikuttavuutta. EU:n budjetit ovat edustaneet noin runsasta prosenttia jäsenmaiden bruttokansantuotteesta.

EU:n taloudellinen vaikuttavuus on tullut yhteisen markkinan luomisesta ja eri elämänalojen ja tuotannonalojen sääntelyn yhtenäistämisestä. Kun ihmiset, tavarat, palvelukset, sijoitukset, varallisuus ja raha voivat liikkua vapaasti Euroopan alueella, saadaan valtava yhteisen hyvinvoinnin kasvun hyöty.

Vaikka euroa nykyään parjataan kerkeästi, rahataloudellinen vakaus on myös ollut hyvästä euroalueella. Kreikassakin on paljon tekemättä, mutta viivan alle jää kuitenkin se, että Kreikassakin on tehty myös oikeita talouden tehokkuutta parantavia ja korruptiota vähentäviä uudistuksia — siis reaalitalouden parannuksia. Niitä ei olisi saatu aikaan ilman euroa.

Suomikaan ei ole kunnolla sopeutunut euroon eikä vielä täysin edes alhaiseen inflaatioon, mutta se ei mielestäni ole euron vika vaan oma vikamme.

Näiden taloushyötyjen lisäksi unioni on rauhanprojekti hirvittävien sotien maanosassa. Euroopan unioni on meidän kotimme ja arvoyhteisömme. Ei kukaan muu samalla tavalla puolusta maailmalla Ihmisoikeuksien Julistusta ja valistuksen ajan luomusta, avointa yhteiskuntaa ja yksilönvapauksia – varsinkin kun Yhdysvaltain politiikassa on tapahtunut jonkinlainen ikävä käänne sisäänpäin.

Unionin taloudenpito saattaa kuitenkin olla lähdössä uusille urille, niin, että unionin oma varainkäyttö kasvaa. Unionin kesällä neuvoteltu kokonaan uusi 750 miljardin elvytyspaketti  sisältää lainavaltuuksia 360 miljardia ja loput avustuksia, osittain aiempien EU-ohjelmien kautta. Samassa yhteydessä on sovittu monivuotisesta noin 1100 miljardin euron budjetista vuosille 2021-2027. Se ei ole kovin suuri lisäys suhteessa aiempiin suunnitelmiin, mutta sisältää nyt runsaasti korona-korvamerkintöjä jo aiemmin sovittuihin meno-ohjelmiin.

Velkaa mutkan kautta

Periaatteellisesti merkittävin ja kauaskantoisin uusi askel on, että nyt ilmeisesti sallitaan velkaantuminen unionin toiminnan rahoittamiseksi. Vaikka perussopimuksessa on artikla, joka kieltää unionin toiminnan rahoittamisen velaksi, määräystä kierretään — jos olen oikein ymmärtänyt — luomalla rinnakkainen kirjanpito, jossa jäsenmaiden yhdessä allekirjoittama velka ei ole varsinaista unionin velkaa (tämä siis todellakin sillä varauksella, että yksityiskohdat vielä täsmentyvät ja olen voinut ymmärtää jotain väärin). Suosittelen lukemaan Vesa Vihriälän erinomaisia analyysejä pakettien sisällöstä.

Unioni lähtee näin toimimalla uusille urille, sekä yhteisen taloudenpidon volyymin että rahoitustavan suhteen. Taustalla ovat useat kehityskulut. Iso-Britannian lähtö unionista on muuttanut voimatasapainoa niin, että syvemmän yhteistalouden kannattajat ovat lisänneet vaikutusvaltaansa.  Kaikki yllättänyt koronaepidemia lamaannuttaa maailman ja Euroopan taloutta. Tässä tilanteessa vahvat EU-johtajat Emmanuel Macron ja Angela Merkel ovat löytäneet toisensa. Syvempään unionitalouteen vanhastaan pidättyvästi suhtautunut Saksa on Angela Merkelin johdolla selvästi tehnyt poliittisen johtopäätöksen, jonka mukaan Saksa käyttää nyt valtavaa taloudellista voimaansa unionin yhtenäisyyden vahvistamiseen. Saksa ja Ranska kuljettavat taas unionia eteenpäin.

Kukaan ei tiedä, jääkö nyt valittu toimintatapa ainutkertaiseksi vai onko se askel johonkin aivan uuteen. Ranskan keskustelua seuraava huomaa poliitikkojen perustelevan neuvotteluratkaisua jälkimmäisellä tavalla, kun taas pohjois-Euroopassa perustelut ovat pikemminkin päinvastaisia. Mutta eihän kukaan tiedä. Ja muodollisesti on selvää, että Suomellakin on periaatteellinen mahdollisuus halutessaan estää uudet askelet syvempään yhteistalouteen.

Euroopan ystävän dilemma

Oma suhtautumiseni on kaksijakoinen. Makrotalouspolitiikan näkökulmasta paketti on juuri sitä mitä talous tarvitsee. Makrotalouden analyysi on viime vuosina ollut jokseenkin yksimielinen siitä, että julkisten menojen käyttö eli finanssipoliittinen kasvusysäys on nyt oikea toimintatapa. Olemme jo useamman vuoden olleet tilanteessa, jossa korkotaso on nollassa, kasvu on hidasta ja inflaatio lähes olematonta. Toisin kuin vallitsevaa talouspolitiikan säätelyjärjestelmää 1990-luvulla luotaessa ajateltiin, ohjauskorkojen kautta operoiva rahapolitiikka ei riitä nykyisen globaalin markkinatalouden vakauttamiseen. Inflaation juuriminen pois onnistui yli odotusten eikä viime vuosikymmenten oikeaoppinen raha- ja makrotaloustiede osannut ennustaa sitä, miten sitkeästi inflaatio-odotukset saattavat juuttua nollaan.

Tässä tilanteessa tarvitaan finanssipoliittista potkua eli ”elvytystä”, julkisia menoja ja julkisia alijäämiä kasvattamalla.

Tilanne, jossa nyt ollaan, muistuttaa yllättävänkin vahvasti sitä asetelmaa, jota Keynes analysoi vuonna 1936 ilmestyneessä Yleisessä Teoriassaan (joka oikeastaan loi makroteorian). Keskuspankki työntää narulla, kun sen rahoituslaitoksille tarjoamat valtuudet huuhtoutuvat takaisin keskuspankkitalletuksiksi.  Lisäksi koronaviruskriisi luo aivan uudenlaisia yritystukien ja sosiaaliturvan tulonsiirtojen tarpeita. Keskuspankkien taseet paisuvat rajusti kaikkialla, ja olemme todellakin jumiutuneet jonkinlaiseen yllättävään ”keskuspankkikapitalismiin”.

Nollakorkotilan uhkaava varjopuoli on, että varallisuusesineiden hinnat voivat kuplia ja rahoitusmarkkinoiden normaaliaikojen perustehtävä, pääoman allokoiminen tehokkaasti, on häiriytynyt. Tämä näkyy myös jäsenmaiden valtionlainakoroissa. Normaalioloissa rahoitusmarkkinat hinnoittelisivat valtionlainojen riskejä kunkin maan talouden perustekijöiden nojalla, jolloin korkeamman riskien maissa syntyy näkyvä paine julkistalouden kestävyyden parantamiseen. Koska nyt luotetaan yleisesti Euroopan Keskuspankin tulevan kriisitilanteessa apuun, korkoerot (”spreadit”) ovat mitä ilmeisimmin vaimentuneita. Tämä valitettavasti vähentää poliittisten päättäjien kannustimia julkistalouden vahvistamiseen.

Finanssipoliittista kasvupotkua tarvitaan.

Kriisissä tarvitaan kriisitoimia ja finanssipolitiikan kasvusysäys on tarpeen. Pidän Keynesini lukeneena ekonomistina ja Euroopan ystävänä yllä kerrotuista syistä elpymispakettia tarpeellisena ja oikeansuuntaisena. Kaikista puutteista ja kriittisistä huomioista huolimatta on hyvä, että EU on kyennyt tällaisen paketin aikaansaamaan. Aion siksi tukea elpymispakettia ja olen jokseenkin varma, että puolueeni Kokoomus on — Suomen merkittävimpänä EU-puolueena — samalla kannalla, kun paketin toimeenpanon kaikkia yksityiskohtia aletaan syksyllä käsitellä. Kiistely siitä, mitä kukin ”saa” on monen poliitikon näkökulmasta kiinnostavaa ja kiihottavaa, mutta Eurooppa tarvitsee tällaista elvytysliikettä. Paketin kätilöineet Emmanuel Macron ja Angela Merkel edustavat eurooppalaista vastuullisen markkinatalouden perinnettä, enkä usko että kumpikaan haluaa lopultakaan lähteä tukemaan vastuuttomia kehityskulkuja. Unionimme on epätäydellinen, mutta ajatelkaapa, millaiset johtajat Saksassa tai Ranskassa myös saattaisivat olla vallassa.

Todellinen Euroopan ystävä on silti kriittinen

Todellinen Euroopan ystävä suhtautuu kuitenkin myös kriittisesti siihen, mitä on tapahtumassa. Ei ole kovin mieltä ylentävää, että unionin velkaantumisen kieltoa kierretään juridisella kiemuralla. Minun mielestäni unioni voisi todella tehdä enemmän asioita, jotka luovat unionitason hyötyä. Unioni voisi jopa verottaa kansalaisiaan enemmän, jos samalla voitaisiin alentaa verotusta jäsenmaissa ja siirtää unionitasolle sellaisia tehtäviä, jotka sinne luontevasti kuuluvat. Unioni voisi tehdä enemmän rajavalvonnassa, tutkimuksessa, puolustuksessa ja poliisitoimessa, ja miksei ajan mittaan sosiaaliturvassakin.

Nyt valittu toimintatapa lähtee kuitenkin toiseen suuntaan, valitettavasti. Euroopan unioni luo rahoitusjärjestelyjä jäsenmailleen, sen sijaan, että mietittäisiin yllä kuvattuja eurooppalaisia julkishyödykkeitä. Pelkään, että toimintatapa johtaa luottamuksen vähenemiseen ja alati suurempiin ristiriitoihin. Yhteistä rahaa pitää käyttää yhteisesti, ei jakaa jäsenmaiden kesken.

Ennen kuin otetaan yhteistä velkaa, pitäisi myös sopia siitä, miten sen takaisinmaksu rahoitetaan ja millainen poliittinen prosessi luo tarvittavan eurooppalaisen verotusoikeuden. ”Ei verotusta ilman edustusta” on erinomainen periaate niin eilen kuin tänään kuin vastedes. En pidä siitä, että lasketaan liikkeelle velkakirjoja ja annetaan löysiä lupauksia siitä, miten se maksetaan pois joskus myöhemmin, täsmentämättä miten varat kerätään. En halua luoda isännätöntä rahaa sen enempää kuin allekirjoittamatonta velkaa.

Uhkakuvia

Lisäksi joidenkin unionimaiden velkaongelmat ovat vakavia ja todellisia. Italia on pahin ongelma, joka todennäköisesti tällä vuosikymmenellä kaatuu unionin syliin. Nollakorkotilanne luo nyt pettävää turvallisuuden tunnetta. Nollakorko on kuitenkin samalla osoitus kasvuodotusten vaisuudesta. Jos eurooppalaiset poliitikot oppivat ajattelemaan, että Euroopan keskuspankki tulee aina tarvittaessa tueksi, finanssipolitiikka muuttuu entistä kurittomammaksi. Kuvasin edellisessä blogikirjoituksessani sitä, miten tästä on merkkejä jopa Suomen eduskunnassa.

Finanssipolitiikan kestävyydestä niuhottaminen voi tuntua koronakriisissä turhanpäiväiseltä, mutta se ei ole sitä. Euroopan Keskuspankki voi vielä joskus joutua kamalaan valintatilanteeseen, jossa se haluaisi perustellusti kiristää Italian luotonsaannin ehtoja, mutta ei uskalla niin tehdä, koska tuloksena voi olla pankkikriisi, uhka euron hajoamisesta ja poliittinen kriisi EU:n sisällä. Tästä ”fiskaaliseksi dominanssiksi” luonnehditusta kovasta asetelmasta saatiin keväällä pieni mutta pahaenteinen signaali, kun EKP:n pääjohtajan Christine Lagarden asiallisesti viaton huomautus — jonka mukaan Euroopan keskuspankin tehtävänä ei ole tasoittaa eroja euromaiden luottoehdoissa — johti niin kovaan markkinareaktioon, että pääjohtajan oli peruttava ja seliteltävä puheitaan.

Näistä syistä on ehdottomasti pidettävä kiinni siitä, että jäsenmaille eri tavoin myönnetty EU-tuki ja luotot sisältävät riittävästi ehdollisuutta ja että EU:n finanssipolitiikan kurimekanismeja ei enää heikennetä. Peli ei ole menetetty, mutta riskit kasautuvat. Kun koronakriisistä toivutaan, julkistalouksia on vahvistettava ja EKP:n on pyrittävä asteittain antamaan tilaa markkinoiden omille arvioille jäsenmaiden luottokelpoisuudesta.

Suomesta heikko euromaa?

Oma lukunsa on Suomen asema pohjoisen ja eteläisen EU:n vertailussa ja blokkiasetelmassa. On valitettavan helppo kuvitella kehityskulkuja, joissa Suomi pikku hiljaa tämän vuosikymmenen aikana vajoaa heikoksi euromaaksi. Maaksi, jolle sanellaan ehtoja ja joka ei ole kertomassa ehtoja muille. Suomi ei ole kyennyt kuin auttavasti reagoimaan ikääntymisen aiheuttamaan alijäämäpaineeseen, ja nykyinen hallitus ei näytä osoittavan kummempaa kiinnostusta työllisyyden ja julkistalouden kurinalaiseen hoitoon. Jos vieläpä poliitikot yleisesti oppivat, että humpuukilupauksilla saa paljon kannatusta, tulevaisuus ei näytä hyvältä.

Kriisissä tarvitaan kriisitoimia

Näiden kriittisten näkökohtien esillä pitäminen on jokaisen Euroopan todellisen ystävän velvollisuus ja oikeus. Euroopan unioni on niin tärkeä, että sen taloutta ja politiikkaa ei saa päästää hunningolle.

Kaikesta huolimatta kokonaistaloudellinen analyysi puoltaa elpymispaketin hyväksymistä. Kuten yllä perustelin, pidän sitä tarpeellisena ja aion sitä eduskunnassa tukea. Suomen etu on Euroopan etu, ja kriisissä tarvitaan kriisitoimia.

Mutta on ensiarvoisen tärkeää, että Suomen hallitus ja puolueeni Kokoomus toimivat kaikin voimin siihen suuntaan, että Euroopan Unionin tulevaisuuden kannalta vahingollisia kehityskulkuja kyetään välttämään. Suomen hallituksen on syytä tukea pakettia, mutta samalla suuntautua yhteistyöhön niiden pohjoisten jäsenmaiden kanssa, joilla on samansuuntaisia pyrkimyksiä.

Pankkiunioni ja pääomamarkkinaunioni on saatettava päätökseen, jotta kohtalonyhteys pankkien kriisin ja julkistalouden kriisin välillä heikkenisi. Suomi ja johtamani eduskunnan talousvaliokunta on puoltanut pääomamarkkinaunionia ja pankkiunionia, mutta puolto on alistettu sille ehdolle, että pankkiunionin viimeistelyn pullonkaulana oleva yhteisen talletussuojan aikaansaaminen edellyttää pankkisektorin tervehdyttämistä kutakuinkin tasapuolisiin lähtökohtiin ennen yhteisvastuuta. Tätä on voimakkaasti edistettävä.  Nyt kun sekä julkistalouksien että rahoitussektorin kuntovaatimuksia on lievennetty koronan vuoksi, on hyvä olla hereillä, etteivät kriittiset indikaattorit tämän kevennetyn sääntelyn johdosta lipsahda tasolle, jotka luovat ennenaikaisesti yhteisiä vastuita.

On myös äärimmäisen tärkeää, että pohjoisen säästäväiset maat vaativat uusien yhteistalousaskelten vastapainoksi todellisen valtiontaloudellisen velkajärjestelymekanismin luomista. Italia saattaa vastustaa tätä kivenkovaan, mutta pohjois-Euroopan ja Saksan ei pidä antaa tässä perusasiassa periksi. Kaikilla EU-mailla on yhteisessä taloudessa voitettavaa jos hyvän taloudenpidon periaatteista pidetään kiinni.