Olen mukana kirjakerhossa, joka kesäisin lukee jonkin klassikon. Tällä kertaa valinta oli osunut John Maynard Keynesin teokseen The General Theory of Employment, Interest and Money, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1936. Olin lukenut sen joskus 1970-luvun lopulla, vuosina, jolloin aloin laatia pro gradu -työtäni Jukka Pekkarisen ohjauksessa. Vaikka oman vanhan painokseni tuon ajan alleviivaukset ja marginaalikysymykset joskus hieman punastuttivat nyt uudelleen lukiessa, Keynesin pääteoksen lukeminen kannesta kanteen oli ällistyttävän kiinnostavaa ja palkitsevaa — varsinkin kun sittemmin olen 40 vuoden ajan työskennellyt soveltavan taloustieteen parissa.

Keynes oli nero, ja teos on loistava. Erityisen vaikuttavaa on se, että Keynes kirjoitti ja analysoi taloutta uusia kategorioita luoden, ennen kuin nykyistä kansantalouden tilinpidon kehikkoa edes oli olemassa. Hän teki päätelmiä taloudesta käsiteapparaatilla, jota ei vielä ollut luotu ja joka sittemmin luotiin hänen ajattelunsa pohjalta. Lukemista innostaa myös se havainto, että Keynesin Yleinen Teoria pursuaa teoreettisia ideoita, jotka tuossa vaiheessa ovat vasta nupullaan, mutta joista sittemmin on tullut keskeisiä osia taloustieteen korpusta.

Keynes oli omalla tavallaan myös viime vuosisadan merkittävin yleisen tasapainon teoreetikko. Yleisen tasapainon teorialla tarkoitetaan taloustieteessä sitä, miten taloudessa kaikki vaikuttaa hintajärjestelmän kautta kaikkeen. Kansantaloustieteessä oli 1800-luvun lopulla luotu erityisesti Alfred Marshallin toimesta matemaattiseen muotoon puettu teoria siitä, miten kuluttajat ja yritykset ovat vuorovaikutuksessa keskenään niin että hintajärjestelmä koordinoi kummankin rationaaliset päätökset. Tätä näkemystä kutsutaan myös uusklassiseksi tai marginalistiseksi. Keynes kutsui sitä ”klassiseksi” näkemykseksi, jonka hän halusi ampua alas Yleisellä Teoriallaan. Klassinen teoria tarkasteli myös kokonaistaloutta ja työllisyyttä marshallilaisessa kehikossa. Keynesin kolleega A. C. Pigou kirjoitti työmarkkinoista marshallilaisen lähestymistavan mukaisesti. Tämä tarkoittaa, että työttömyyttä ei esiinny, koska työttömyys alentaa työn hintaa (palkkoja), kunnes työn kysyntä taas tasapainottaa kysynnän ja tarjonnan. Työtä tehdään niin paljon, että työn aiheuttama rasitus vastaa työn tuoman tulon mahdollistaman kulutuksen lisähyötyä.

Keynes kyseenalaisti nämä lähtökohdat. Olen kuvannut hänen ajatteluaan ja sen kehitystä runsaan vuoden vanhassa kirjassani Suomalaisen talousajattelun kritiikki ja sitä on tietysti käyty läpi lukemattomissa taloustieteen oppikirjoissa. Keynesin mielestä talouden rahamarkkinat ja työmarkkinat eivät toimi marshallilaisen naiivin yleisen tasapainon mukaisella tavalla. Yleisessä teoriassa on paljon sisältöä, mutta sen tärkeimmät argumentit voi tiivistää seuraavasti:

• Työllisyyden todellinen taso määräytyy sen mukaan, miten paljon ihmiset haluavat kuluttaa tavaroita ja palveluja ja miten paljon yritykset investoivat. Sekä investointihalukkuus että kulutushalukkuus vaihtelevat mielialojen mukaan, eikä ole mitään mekanismia, joka jatkuvasti pitäisi niiden muodostaman kokonaiskysynnän sellaisella tasolla, joka vastaisi täystyöllisyyttä. Siksi julkisen vallan on paikattava tilannetta omalla kysynnällään.
• Jos kokonaiskysynnän taso on liian alhainen ylläpitämään täystyöllisyyttä, ei ole syytä olettaa, että palkkojen joustavuus alaspäin voisi ratkaista ongelmaa. Nimellispalkat ovat jäykkäliikkeisiä, koska palkan alennuksia vastustetaan. Toisaalta, vaikka työväestö haluaisi sopeuttaa palkkojaan täystyöllisyyden saavuttamiseksi, se ei välttämättä onnistuisi. Palkkojen aleneminen leikkaisi kokonaiskysyntää eikä tasapainoa löytyisi muuta kuin joukkotyöttömyydestä.
• Kun yhteiskunta vaurastuu, kokonaiskysyntä saattaa jäädä kroonisesti jälkeen siitä tasosta, jota tarvitaan täystyöllisyyden ylläpitämiseksi. Tämä johtuu sekä kulutusalttiuden laskusta — mitä korkeammat tulot, sitä enemmän niistä säästetään — sekä investointihalukkuuden arvaamattomuudesta. Investoijat hamuavat salkkuihinsa mieluummin käteistä rahaa ja spekulatiivisia sijoituksia kuin riskipitoisia reaali-investointeja.
• Rahapolitiikka ei välttämättä ole tehokas keino, jolla voidaan ohjata taloutta kohti täystyöllisyyttä. Rahapolitiikalla voidaan kyllä vaikuttaa korkoihin ja sitä kautta investointien houkuttelevuuteen, mutta rahapolitiikka voi silti olla tehotonta, varsinkin jos sijoittajat odottavat korkojen nousua.
• Yleisessä teoriassa korostuu pessimistinen huoli kroonisesti liian alhaisista investoinneista. Keynes spekuloi sillä, olisiko julkisen vallan pyrittävä pysyvästi pitämään julkiset investoinnit riittävällä tasolla ja näin edistettävä työllisyyttä ja talouskasvua.

Keynes näki Marshallin ja Pigoun luonnehtiman talouden erikoistapauksena, jossa vallitsee resurssien täyskäyttö ja erityisesti täystyöllisyys. Hänen teoriansa mukaan talous on täystyöllisyydessä kuitenkin vain sattumalta. Siksi korskea nimitys ”Yleinen Teoria” oli kuin olikin perusteltu. Yleinen teoria koski kaikkia tilanteita, klassinen teoria vain erikoistapausta, jossa resurssit ovat täyskäytössä.

Keynesin ajatukset loivat makrotalousteorian, ja niiden myöhemmät teoreettiset, empiiriset ja käytännöllis-talouspoliittiset kohtalot ovat olleet äärimmäisen kiinnostavia. Käyn niitä läpi myös yllämainitun teokseni luvussa 3, eikä niihin ole tässä tilaa syventyä tarkemmin. Mutta seuraavia ajatuksia löytyy aihioina Yleisen Teorian sivuilta (seuraava lista puhutellee lähinnä ekonomisteja, muut voivat huoleti hypätä sen yli):

• Odotusten merkitys. Keynesiläisyyden ”kultakauden” talouspoliittinen ajattelu ei kyennyt kovin sofistikoituneesti analysoimaan sitä, miten taloudenpitäjen tulevaisuuden odotukset vaikuttavat heidän käyttäytymiseensä ja miten rationaalisten agenttien reaktiot vaikuttavat mahdollisuuksiin ohjata taloutta suhdannepolitiikan avulla. Yleinen teoria sisältää kuitenkin vaikka kuinka paljon analyysiä, joka viittaa tähän suuntaan. Keynes näkee talouden toiminnan pitkälti ihmisten tulevaisuuden odotusten funktiona. Hän ajattelee tulevaisuuden radikaalin epävarmana, mistä seuraa, että investoijien ja kuluttajien odotukset voivat heiluttaa taloutta kauas täystyöllisyydestä. Keynesille raha oli ”linkki tulevaisuuden ja nykyisyyden välillä”, ilmaisu, joka viittaa mielestäni limittäisten sukupolvien mallien maailmaan.
• Investointien q-teoria. Nykyaikainen dynaaminen makrotaloustiede analysoi investointipäätöksiä dynaamisena optimointiongelmana, jonka ratkaisuna saadaan ns. ”Tobinin q”, joka mittaa erotusta pääomakannan markkina-arvon ja sen uudelleenrakennusarvon välillä. Jos uuden tehtaan rakentamisen kustannus alittaa tehtaan markkina-arvon, kannattaa rakentaa tehdas (eli reaali-investointi kannattaa), ja jos rakentamisen kustannus ylittää pörssiarvon, kannattaa ostaa tehdas pörssista eikä kannata rakentaa uutta. Keynesillä ei ollut käytettävissään sodan jälkeen kehitettyä optimaalisen kontrollin teoriaa, mutta sama ajatus löytyy mielestäni ainakin hyvällä tahdolla tulkiten Yleisen teorian sivuilta.
• Phillipsin käyrä ja täystyöllisyyden määrittely. Keynesiläinen talouspolitiikka on ollut pöllöimmässä muodossaan sitä, että kuvitellaan aina voitavan kiihdyttää talouskasvua kysyntää lisäämällä (tämä ajatus elää valitettavasti edelleen joidenkin kolleegojeni parissa Arkadianmäellä). Keynes analysoi kuitenkin kirkkaasti sitä, mitä tapahtuu, kun talous lähestyy täystyöllisyyttä. Silloin kustannuspaineet yltyvät, ja ylimääräinen kysyntä purkautuu inflaationa. Jossain vaiheessa kysynnän lisääminen ei auta enää lainkaan ja johtaa pelkästään hintojen nousuun. Moderni Phillipsin käyrän ajatus löytyy siis kirkkaasti Yleisestä teoriasta, eikä nykyinen NAIRU-ajattelu poikkea siitä periaatteellisesti. Keynes määrittelee täystyöllisyyden eli resurssien täyskäytön täsmälleen tavalla, jota nykyään kutsuttaisiin uusklassiseksi (Keynes kutsui tilannetta klassiseksi): täystyöllisyydessä ei ole vapaaehtoista työttömyyttä eli ylimääräisen työtunnin aiheuttama rasitus vastaa täsmälleen ylimääräisestä työtunnista saatavan arvonlisän tarjoamaan hyötyä. Keynes ei todellakaan ollut bastardikeynesiläinen.
• Demografia. Keynes näki selvästi väestönkasvun ja demografian kiinnostavana makrotalouden dynamiikkaa ja työllisyyttä määrittävänä tekijänä, vaikkei kehitellyt näitä ajatuksia kovin pitkälle.

Keynes kuvaa nykymaailmaa!

Keynesin ajattelusta on suodattunut yleiseen tietoisuuteen optimistinen näkemys, jonka mukaan vauraustuminen voi ajan mittaan johtaa kaikille mukavampaan elämään ja työajan lyhehemiseen. Tämä ennustus on merkittävässä määrin toteutunutkin, eritoten sitä kautta, että tuottavuuden nousu on haluttu nauttia erityisesti eläkevuosien vapaa-aikana. Silti Yleisen teorian lukemisessa hätkähdytti nyt se, miten voimakkaasti Keynesin ”investointipessimismi” hallitsee kirjan sivuja. Keynes ajatteli selvästikin varovaisen optimistisesti, että julkinen valta voisi hänen opuksensa luettuaan alkaa säädellä sudahnnekehitystä finanssipolitiikan keinoin, ja että kapitalismin suuret lamat voitaisiin tällä tavalla välttää. Hän toivoi näin pelastavansa kapitalismin. Mutta hän oli pessimistinen nimenomaan investointien riittävyyden suhteen, ja epäili yksityiseen voitontavoitteluun perustuvaa kapitalismia tästä näkökulmasta. Hän pelkäsi, että kapitalismi kypsyy, niin, että syntyy krooninen pula investoinneista ja kulutuskysynnästä.

Hänen analyysinsä likviditeettiloukusta vastaa ällistyttävän läheisesti rikkaiden maiden nykyistä talouspoliittista ahdinkoa. Likviditeetiloukussa rahapolitiikka menettää tehonsa, ja keskuspankkien yritys pitää korkoja alhaalla ja hukuttaa talous likvideihin varoihin voimistaa pessimistisiä odotuksia. Tämä johtaa puolestaan siihen, että likvidit varat päätyvät käteiskassoihin ja takaisin keskuspankkiin. Aikamoisen onnistunut profetia, voimme todeta, kun nyt kapitalismin oma logiikka nostaa kaikkialla esiin vaatimukset ekspansiivisesta finanssipolitiikasta. Keynes lopettaa kirjansa kuuluisaan lausahdukseensa siitä, miten päättäjien ajattelua hallitsevat aiempien ekonomistien yleisiksi totuuksiksi muuttuneet käsitykset, enemmän kuin päättäjät itse tajuavatkaan. Totisesti totta, ajattelee sitä lukiessa, ja myönteisesti. Sekä finanssikriisistä että koronakriisistä selvitään nyt selvästi pienemmin vaurioin kuin 1920-luvun suuresta lamasta — ja ehkäpä juuri siksi, että Keynesin ajatukset ovat iskostuneet talousajattelun valtavirtaan. Mahtava ekonomisti.

Yllätyksiä

Teoksessa oli myös yllätyksiä, asioita, jotka eivät olleet jääneet mieleen ensimmäisestä lukukerrasta. Keynes polemisoi yllättävän voimakkaasti sitä vastaan, että rahapolitiikalla tai finassipolitiikalla ryhdyttäisiin tietoisesti hillitsemään kuumia nousukausia. Hänen näkemyksensä suhdannepolitiikasta on tällä tavalla epäsymmetrinen. Hän ei tässä yhteydessä ole kiinnostunut julkisen talouden tasapainosta, ja jyrkkä kanta kuvaa pikemminkin sitä, että Keynesin päähuoli oli kroonisesti liian heikko investointikysyntä. Hän ei kyennyt näkemään mitään pahaa siinä, että talous kasvaa poikkeuksellisen reippaasti. Nykyinen talousajattelu näkee ylikuumenemisessa menetyksiä, koska ylikuumenevan talouden hintavakaus järkkyy ja elinkeinotoiminnan kannattavuus ja julkisyhteisöjen omat resurssiarviot vääristyvät hetkellisesti. Tämä vääristää taloudenpitäjien päätöksiä, ja ylikuumeneminen johtaa virheinvestointeihin ja julkisten menojen ylimitoitukseen. Näitä asioita Keynes ei vielä juuri pohdiskele, ja juuri niihin pohjautui (pitkälti) myös itävaltalaisten ekonomistien fundamentalistinen kritiikki.

Toinen silmiinpistävä, teoreettinen seikka on Keynesin yritys käyttää työtunnin hintaa talouden mittayksikkönä (”wage-unit”). Keynesin aikana ei vielä systemaattisesti laskettu ja raportoitu hintaindeksejä talouden eri osa-alueille. Keynes oli selvästikin joutunut miettimään, mikä on luonteva taloudellisen toimeliaisuuden mittayksikkö. Hän päätyi käyttämään työtunnin hintaa tällaisena mittana. Tämä käytäntö ei ole jäänyt elämään.

Keynes ei ratkaise kestävyysvajetta!

Keynes on ohittamaton hahmo makrotalousteoriassa, ja tavalla tai toisella hänen ajatuksensa määrittävät edelleen talouspolitiikan agendaa — ja erityisesti nyt. Mutta samalla pitää tiedostaa, että keynesiläinen suhdannesäätely ei ole ratkaisu julkistaloutemme rakenteellisiin ongelmiin. Keynes kirjoitti siitä, miten herkästi kapitalistinen talous juuttuu resurssien alikäytön tilanteeseen.

Meidän julkistaloutemme ongelmat eivät sitävastoin ole keynesiläisiä ongelmia. Keynesin kritiikki ei koske tilannetta, jossa täystyöllisyyden vallitsessakin kärsimme rakenteellisesta epäsuhdasta julkisen vallan sitoumusten ja julkisen vallan resurssien välillä.

Tämä lienee ekonomisteille itsestään selvää, mutta on äärimmäisen tärkeää, että poliittiset päättäjät ymmärtäisivät sen.

Tätä voi ajatella myös seuraavalla tavalla. Kuvitellaan, että Suomen talous koostuu kolmesta henkilöstä: teollisuustyöläinen, sairaanhoitaja ja eläkeläinen. He vaihtavat keskenään tavaroita ja palveluksia. Teollisuustyöläinen tuottaa talouden tarvitsemat hyödykkeet, sairaanhoitaja hoitaa eläkeläistä (suuren osan ajastaan) ja teollisuustyöläistä (pienen osan ajastaan). Eläkeläinen saa eläkkeensä eläkemaksuista, jotka sairaanhoitaja ja teollisuustyöläinen maksavat, ja kaikkien maksamista veroista kustannetaan sairaanhoitajan palkka. Teollisuustyöläinen ja sairaanhoitaja ovat täystyöllistettyjä eli eivät halua vallitsevalla palkkatasolla tehdä enemmän työtä.

Oletetaan nyt, että tämä miniyhteiskunta ”ikääntyy” eli eläkeläisiä onkin nyt kaksi yhden sijasta (vrt. Suomi nyt). Mikään keynesiläinen suhdannesäätely ei poista sitä ongelmaa, että talouden resurssit eivät enää riitä aiempaan resurssien jakoon. Keskuspankki ei voi painaa sairaanhoitajia tai teollisuustyöläisiä. Jonkin pitää muuttua reaalitaloudessa, jotain pitää muuttaa rakenteellisesti – on syytä esimerkiksi pidentää teollisuustyöläisen ja sairaanhoitajan työaikaa tai alentaa sairaanhoidon tasoa, tai tuoda ulkomailta toinen teollisuustyöläinen tai hyväksyä kaikkien elintason lasku — tai jotain vastaavaa.

Keynes oli nero, mutta kestävyysvaje ei ratkea Yleisen Teorian avulla.