Edessä on työehtosopimusten kierros, ja talouden tarkkailijat jännittävät, vakiintuuko Suomeen tuiki tarpeellinen vientiteollisuuden korotusnormi. Suomi on viimeinen maa Pohjolassa, jossa sitä ei pidetä itsestään selvänä lähtökohtana. Paradoksi on, että Suomi tarvitsee kaikista Pohjoismaista tällaista normia kaikkein eniten. Meillä ei ole valuuttakurssia, joka voisi systemaattisesti toimia puskurina, jos nimelliset kustannuksemme nousevat muita maita enemmän. Me olemme suoraan tekemisissä muiden euromaiden kanssa, ilman valuuttakurssipuskuria, ja siksi meidän on pidettävä huoli siitä, että kustannustasomme (tuottavuuskasvulla normeerattuna) nousee samassa tahdissa muun euroalueen kanssa. Kilpailukykysopimus oli kömpelyydestään huolimatta kustannustason onnistunut korjausliike. Olisi suuri virhe päästää suhteellinen kustannustasomme taas nousemaan muuta euroaluetta enemmän. Hallituksen olisi syytä pysyä tästä neuvottelusta visusti syrjässä, ja niin se on pääsin onneksi tehnytkin, muutamia korpikommunismin jälkikaikuja lukuunottamatta.

Hoitajien palkkakysymyksiin on ratkaisu. Se on tylsä, ikävä, hidas — ja toimii!

Sairaanhoitajien ja lähihoitajien ammattiliitto Tehy on äänekkäästi kampanjoinut teollisuusnormia vastaan ja vaatinut omalle väelle muita suurempia palkankorotuksia. Tämä tie on kokeiltu jo kerran — vuoden 2007 Sari Sairaanhoitaja -kampanjassa, joka johti sitten koko kansantalouden kustannustason hyppäämiseen ylöspäin. Näin synnytimme kustannustaso-ongelman ja liki 10 prosentin työttömyysasteen. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö näin kävisi myös tällä kerralla. Pohjoismainen tes-järjestelmä ei ole suhteellisten palkkojen sopeuttamisen suunnitelmatalous. Suhteelliset palkat sopeutuvat tes-korotusten rinnalla, paikallisten rakennemuutosten ja välipuheiden kautta (niitä kutsuttiin joskus ”liukumiksi”, mutta minusta tuo termi on harhaanjohtava). Jos joku ryhmä yrittää sankarillisesti neuvotella itselleen muita korkeammat korotukset, ne leviävät ajan mittaan kaikille aloille.

Terveydenhoidon palkoissa on viime kädessä kysymys toimialalle uhratuista resursseista, jotka tulevat pääosin julkisesta kukkarosta. Jos alalla oikeasti on työvoimapula ja vaikea rekrytoida henkilöstöä, näitä voimavaroja on lisättävä. Mutta oikea tapa tehdä se on lisätä sairaaloiden ja terveyskeskusten määrärahoja. Jos näin tehdään, paikalliset palkkasopimukset ja välipuheet kyllä nostavat alan palkkoja ajan mittaan niin että työvoimapula voidaan hoitaa. Oletan, että Tehy saattaa tässä kohdassa epäluuloisesti kysyä, mistä tiedämme, että palkat todella nousevat paikallisesti. Mutta jos Tehy uskoo omaan analyysiinsä, ne nousevat ilman muuta. Tehyn mukaan toimialan toimintakyky on vaarassa ellei alan palkkoja saada nousemaan. Jos tämä on totta, sairaalat ja terveyskeskukset tulevat ilman muuta liu’uttamaan palkkoja ylöspäin, koska ne eivät muuten suoriudu tehtävistään.

Jos Tehy sen sijaan yrittää hakea sankarin osaa korkeilla tes-korotuksilla, lopputulos tulee olemaan samanlainen katastrofi kuin mitä nähtiin vuoden 2007 onnettomien ratkaisujen jälkeen. Kuten Albert Einsteinin kerrotaan sanoneen, hulluuden merkki on että kokeilee samaa asiaa uudelleen ja uudelleen, erilaista lopputulosta odottaen. Olisi mukavaa jos Suomi ei olisi hullu.

Teollisuusnormi ei estä tasa-arvopolitiikkaa

Monet naisten ja miesten tasa-arvon puolesta puhujat pitävät teollisuuden palkkanormia esteenä sukupuolten palkkatasa-arvolle. Tämä on väärinkäsitys. Vientiteollisuuden palkkanormin tarkoitus on koordinoida koko kansantalouden kustannusnousu sopimaan euroalueen kustannustason raameihin. Se ei toimi sen enempää tasa-arvon puolesta kuin sitä vastaan. Vientinormi hillitsee vientiteollisuussektorin palkkavaateita, koska alan  neuvottelijat tietävät että kaikki saavat joka tapauksessa yhtä paljon kuin hekin. Jos normia ei olisi, vientialat ulosmittaisivat itselleen korkeammat korotukset, työttömyys olisi korkeammalla, eikä tasa-arvopolitiikka olisi yhtään sen helpompaa.

Oikeasti tasa-arvo etenee vähittäin, sitä kautta, että perhevastuut jaetaan tasaisemmin ja naiset etenevät esimiesasemiin perinteisesti miehisillä toimialoilla. Hidasta, mutta tehokasta ja toimivaa. Hallitus valitettavasti kieltäytyi tekemästä tähän suuntaan vaikuttavaa perhevapaauudistusta.

Palaamme iänikuiseen työllisyysasteeseen

Terveydenhoitoalan resurssit ovat siis avain parempaan, ei tes-korotukset. Joku voi kysyä, mistä nämä lisäresurssit otetaan ja se on tietysti se suuri sama kysymys, jonka kanssa koko ajan kamppailemme. Meillä on objektiivinen niukkuus julkisista resursseista, koska työllisyysasteemme on liian alhainen. Sitä ei lääkitä millään muulla kuin työssäkäyntiä lisäämällä. Tehyn tes-vaateet eivät lääkitse terveydenhoidon resurssipulaa.

Suomen NAIRU — 7 prosenttia?

Kilpailukykysopimusta koskenut keskustelu ja sen perumista vaativat äänekkäät äänet ovat muuten pikemminkin lisänneet pessimismiäni sen suhteen, millainen rakenteellinen työttömyys on Suomessa mahdollinen. Muistuttakaamme mieliin, että kansantalouden rakenteellinen työttömyysaste on se alin työttömyysaste, joka toimii riittävänä pelotteena palkkavaateille, niin, että kustannustason nousu pysyy muun euroalueen tahdissa. Kiky-sopimuksen perumista ja kovia korotuksia vaativa äänekäs keskustelu kertoo siitä, että olemme mahdollisesti jo työttömyydellä mitattuna tämän pisteen alapuolelle. Nykyinen 6.6% työttömyysaste (trendiluku heinäkuulta, siis Tilastokeskuksen elokuun julkistuksesta) on niin ”alhainen”, että se ei näytä ihmeemmin  hillitsevän kenenkään puheita ja toiveita.

Toivon tietysti taas kerran olevani väärässä. Mutta jos teollisuuden tes-neuvotteluista sukeutuu esiin selvästi yli 2 prosentin yleiskorotus, on vaikea nähdä, että kustannuskilpailukyky ei alkaisi taas heikentyä. Tällöin näemme paljon puhutun Phillipsin käyrän kyllä tulevan kolostaan — Suomelle tuhoisin seurauksin.

Optimisti voisi puolestaan ajatella, että Tehy ja muut kotimaisten alojen ammattiliitot viime kädessä kuitenkin haluavat tukea juuri tämän hallituksen työllisyystavoitetta. Jos ne eivät pysy teollisuusnormissa, tavoitteella ei ole pienimpiäkään toteutumisen mahdollisuuksia. Siksi toivon, että kovista puheista huolimatta kaikki osapuolet viime kädessä puristuvat teollisuusnormin kuriin.

P.S. Samalla kun Suomessa väitellään soveliaasta palkankorotusten tasosta, käydään myös keskustelua sopimusjärjestelmästä. Paradoksaalista on, että vasemmiston ja ammattiyhdistysliikkeen puheenvuoroissa toivotaan sekä paluuta keskitettyyn tulopolitiikkaan että kiky-sopimuksen perumista. Samat ihmiset siis toivovat keskitettyä sopimusta ja samalla osoittavat, että edellisellä keskitetyllä sopimuksella ei heidän mielestään ole minkäänlaista arvoa vaan että se pitäisi voida irtisanoa yksipuolisesti. Tämä tietysti vahvistaa jokaisen järkevän hallituksen ja järkevän yritysjohtajan näkemystä siitä, että koskaan ei enää kannata yrittääkään solmia kikyn kaltaisia mammuttisopimuksia. Suomen tupo on onneksi tiensä päässä ja kuuluu kylmän sodan museoon.