Alkuvuonna kärjistyy kysymys työllisyyden lisäämisestä. Jotta hallituksen sitoumus tasapainoisesta julkistaloudesta vuonna 2023 voisi toteutua, työllisten määrän olisi kasvettava vähintään 60 tuhannella ja todennäköisesti enemmän, jos lähtökohtana on vuosi 2019. Joitakin tepsiviä keinoja vaikutusarvioineen on esitetty Kokoomuksen vaihtoehtobudjetissa. Koska talous on nyt suunnilleen suhdannetasapainossa, mitään suhdanteiden vetoapua tuskin on tulossa. Lisäys on siis saatava aikaan reformein. Se on kova urakka. Kovana oikeistohallituksena (virheellisesti) pidetty Sipilän hallituskin sai päätösperäisesti aikaan ehkäpä noin 40 000 lisätyöllistä. Tätä varten siis lyhennettiin ansioturvan kestoa ja alennettin työvoimakustannuksia. 60 000 vaatii kovia päätöksiä.

Hallitus on tunnetusti ulkoistanut työllisyyden kasvattamisen työmarkkinajärjestöille, joiden seitsemän työryhmää ”etsivät” keinoja työllisyyden lisäämiseksi. Työmarkkinajärjestöjen työryhmien pitäisi jo tammikuussa 2020 raportoida joitakin ajatuksia. Alkuvuonna tiedotusvälineissä on kerrottu, että työryhmät eivät ole edenneet. Hallitus ei selvästikään ole asettanut niille jämeriä tavoitteita.

Olen jokseenkin menettänyt toivoni suomalaisen korporatismin suhteen, mutta kokemus kertoo, että jos järjestöiltä ylipäänsä on lupa odottaa yhtään mitään, tuloksia syntyy vain jos hallitus luo niiden työlle kovan paineen. Tämä toimi vuoden 2015 eläkeuudistuksen yhteydessä, koska valtiovalta oli tehnyt selväksi, että elleivät järjestöt tee jotain, hallitus tekee itse. Eläkeuudistus onkin viime vuosilta se kolmikannan mahtava ja ainoa saavutus, jolla korporatistit nykyään mielellään rehentelevät, käyttäen usein sananpartta ”esimerkiksi eläkeuudistus”. Muita esimerkkejä on kuitenkin vaikea löytää.

Työllisyysreformien tapauksessa hallituksen olisi vastaavasti pitänyt vaatia, että työryhmät tuottavat johonkin määrättyyn päivämäärään mennessä ehdotuksia, joiden voi riippumattoman vaikutusarvion nojalla odottaa lisäävän työllisyyttä esimerkiksi 30 tuhannella tai 60 tuhannella. Ainakin minulle ja julkisuuteen tihkuneiden tietojen nojalla mitään tällaista ohjeistusta ei ole tullut. Silloin ryhmissä ei myöskään ole painetta luoda ratkaisuja. Tepsivät työllisyysreformit ovat vaikeita ammattiliitoille, ja ne eivät suostu mihinkään, koska ne tietävät, ettei hallitus tällaista painetta niille ole luomassa.

Keinojen ”etsiminen” onkin teatteria. Karu totuus on, että työllisyyden lisäämisen keinoista markkinataloudessa tiedetään jo suunnilleen se, mitä tarvitsee tietää. Hallituksen poliitikot toivovat hartaasti, että työllisyyttä voitaisiin lisätä sellaisilla kivoilla päätöksillä, joista ei kukaan olisi eri mieltä, joista ei tarvitsisi käydä ikäviä ”riitoja”, jotka eivät mitenkään vaikuttaisi työttömänä olemisen taloudelliseen houkuttelevuuteen, jotka eivät leikkaa keneltäkään yhtään mitään ja jotka silti vahvistavat julkistaloutta.

Sellaisia päätöksiä ei ole olemassakaan.

Lähimmäksi näitä hurskaita haaveita päästään käyttämällä rahaa palkkatukiin. Mutta palkkatuki on julkistaloudelle kallis tapa työllistää. Jos työllisyyskasvu perustetaan palkkatukiin, julkistalouden tasapainottaminen vaatii vielä paljon suurempaa työllisyyskasvua kuin 60 tuhatta. Etlan analyysiä asiasta löytyy täältä. Kun palkkatuen ehtoja lievennetään, merkittävä osa siitä valuu työsuhteisiin, jotka olisivat syntyneet muutenkin. Palkansaajien tutkimuslaitos arvioi Talousvaliokunnalle syksyllä antamassaan lausunnossa: ”Tutkimustulosten mukaan palkkatuki ei juuri lisää työllisyyttä tukijakson jälkeen, mikäli se kohdentuu julkiselle tai kolmannelle sektorille. Kotimaisten tutkimuksien löydökset ovat linjassa kansainvälisten tutkimustulosten kanssa. Havaitut palkkatuen työllisyysvaikutukset ovat myös kooltaan pieniä, mikä laskee palkkatuen käytön kustannustehokkuutta.”

Työllisyyden ankara mekaniikka

Työllisyyden kasvattamiseksi ei siis ole ”kivoja” keinoja, vaikka Vasemmistoliiton, SDP;n, Vihreiden, RKP:n ja Keskustan poliitikot niin kovasti sitä toivoisivatkin.  Työllisyys ei kohene Nalle Puhin kahvikutsuilla. Minä en tiedä mistään maasta esimerkkejä tepsivistä työllisyysuudistuksista, joita ammattiyhdistysliike ei olisi vastustanut.

Miten työsuhteiden syntymistä pitää ymmärtää?

Työsuhteiden syntyminen voidaan ajatella pariutumistoimintana, ja sitä voikin joidenkin ominaisuuksiensa osalta verrata parisuhteiden ”markkinoihin” tai taksijonoon. Työmarkkinoilla on työpanoksen myyjiä eli työntekijöitä ja työttömiä työnhakijoita, ja toisella puolella markkinaa ovat työpanoksen ostajat eli yritykset. Koska olemme osa kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita ja globaalia taloutta, työtilaisuuksien määrä on periaatteessa ääretön. Jos Suomessa on osaavaa työvoimaa kunnollisen infrastruktuurin äärellä, jossain päin Suomea tai maailmaa on yrittäjä, joka näkee työvoiman työllistämisessä itselleen arvonluonnin ja kannattavan yritystoiminnan mahdollisuuksia.

Joskus kuulee väitettävän, että ”työpaikkoja ei riitä kaikille”. Tämä on harhaanjohtavaa. Työmarkkinaa voi ajatuksellisesti verrata taksijonoon, johon saapuu koko ajan sekä asiakkaita että takseja. Jos ajatellaan asiakkaat työnhakijoiksi ja taksit työtilaisuuksiksi, olisi hassua sanoa että ”takseja ei riitä kaikille”, jos jonossa on hetkellisesti enemmän asiakkaita kuin taksirivissä takseja. Olennaista on se, mihin tahtiin taksien ja asiakkaiden liittoja syntyy, miten pitkä jono keskimäärin on ja mihin tahtiin kumpaankin jonoon tulee täydennystä. Pelkästään julkiseen työnvälitykseenkin ilmoitetaan vuoden aikana noin 600 000 työtilaisuutta ja pelkästään yksityiselle sektorille syntyy vuosittain noin 200-300 tuhatta työsuhdetta. Läpi talouden raportoidaan nyt pulaa työvoimasta. Vasemmiston suosima ”työtä ei yksinkertaisesti riitä kaikille” -viesti on äärimmäisen vahingollista disinformaatiota. Olen käsitellyt tätä tarkemmin aiemmassa blogikirjoituksessani.

Vasemmiston retoriikkaan kuuluu myös väite ”vain äärimmäisen pieni vähemmistö on työn välttelijöitä”. Vasemmiston retoriikassa halutaankin tehdä ero oikeiston ”ihmiskuvaan”. Vasemmisto on sitä mieltä, että se ”uskoo ihmiseen” ja uskoo, että ihmiset ”haluavat työllistyä”. Vasemmiston mielestä ihminen on ”aktiivinen”, kun taas oikeiston mielestä, siis vasemmiston retoriikassa, ihminen kuulemma on passiivinen laiskottelija. Vasemmisto korostaa, että kukaan ei ole ”vapaaehtoisesti työttömänä”.

Tällainen yksinkertaistus on harhaanjohtavaa. Olemme kaikki työn välttelijöitä, jos työ on epämiellyttävää eikä riittävän hyvin palkattua. Eikä siinä ole mitään paheksuttavaa. Ihminen on rationaalinen ja mukavuudenhaluinen ja tavoittelee autonomiaa. Totta kai työttömän vaatimukset palkasta ja työn sisällöstä riippuvat siitä, miten houkuttelevaa on olla pidempään työttömänä. Mitä parempi ja pitkäkestoisempi työttömyysturva, sitä pidempiä ovat yleensä työttömyysjaksot. Tämä yhteys on moneen kertaan tutkimuksessa vahvistettu.

Väite ”kukaan ei ole vapaaehtoisesti työtön”  on tarkkaan ottaen yleensä virheellinen, jos työttömyys pitkittyy. Vähänkin pitkittyneen työttömyyden tapauksessa ihminen on valinnut pois joitakin työtilaisuuksia, joita olisi tarjolla. Hanttihommia nimittäin on aina tarjolla jossain päin Suomea ja jonkinlaisilla työehdoilla. Se, että työttömyys pitkittyy, tarkoittaa, että joillekin työtilaisuuksille on sanottu ”ei”.  Tässä ei tietenkään ole mitään pahaa. Sosiaaliturva on olemassa juuri sitä varten, ettei kukaan joudu kohtuuttomiin tilanteisiin ja jottei tarvitse ottaa vastaan mitä  vaan töitä. Mutta totta kai työttömän oma toiminta vaikuttaa työllistymistodennäköisyyteen, ja totta kai työttömänä olemisen ja töissä olemisen taloudellinen ero vaikuttaa työttömän omaan toimintaan.

Miksi tämän ymmärtäminen on niin vaikeaa? Oletetaan, että lähden ostamaan joulukuusta enkä löydä torilta sellaista, jonka olisin valmis ostamaan. Ilmeisesti vasemmisto sanoisi että Vartiainen ei ole omaa syytään ilman joulukuusta, ja (kuviteltu) oikeisto on sitä mieltä, että Vartiainen on itse valinnut joulukuusettomuuden. Kumpikin väite on omalla täysin puutteellisella tavallaan totta ja epätotta. Ei tällainen jankutus vie eteenpäin. Hyvä kuvaus olisi: ”Vartiainen ei löytänyt kuusta jonka olisi ollut valmis kelpuuttamaan”. Ja se, miten vihaisia kotona ollaan, jos Vartiainen tulee kotiin ilman kuusta, vaikuttaa tietysti siihen, millaisen kuusen Vartiainen on valmis hyväksymään ja millaiseen hintaan.

Työttömyysturvan ehdot vaikuttavat työnhakijan käyttäytymiseen ja valintoihin

Työllistymisen todennäköisyyteen vaikuttaa siis sekä työttömän oma käyttäytyminen että työmarkkinoiden rakenteet ja kokonaistaloudellinen tilanne, mukaanlukien sattuma.

Ajatellaan työttömän valintatilannetta. Kuvitellaan, että kaikki työn hakijalle tarjolla olevat työtilaisuudet voidaan asettaa pitkään jonoon, sen mukaan, miten houkuttelevia ne hänestä ovat. Jos houkuttelevin tarjous on sellainen, joka työttömän kannattaa omasta mielestään ottaa vastaan, lopputulos on hyvä, henkilö työllistyy. Mutta jos jonon houkuttelevinkin työtilaisuus on vähemmän houkutteleva kuin jatkaminen työttömänä, työsuhdetta ei synny ja työtön jatkaa etsimistä. Jos riittävän houkuttelevia työtilaisuuksia ei ole tarjolla pitkään aikaan, työttömyys pitkittyy, ja jos tämä ilmiö on yleinen, työttömyysaste nousee.

Kysymys on siis lähes aina siitä, mitä ollaan valmiita ottamaan vastaan, ei siitä, ettei ”työtä olisi”. Eikä tässä ole mitään pahaa. Työttömät ovat samanlaisia kuin muutkin ihmiset — he koettavat luoda itselleen hyvää elämää. Jos tarjolla on ikäviä töitä, jotka eivät vastaa omaa ammattitaitoa, on rationaalista olla tarttumatta niihin. Tämä ei ole sosiaaliturvan väärinkäyttöä, vaan sosiaaliturvan käyttöä. Mutta samasta syystä sellaiset sosiaaliturvan uudistukset, jotka tekevät työttömyydestä vähemmän houkuttelevaa, alentavat työttömyyttä. Tämäkään ei pitäisi olla kovin vaikeaa ymmärtää.

Vasemmiston talouskuvassa tämä kannustinten analyysi työnnetään sivuun. Tilalla on käsitys, jonka mukaan työllistymisen todennäköisyys riippuukin tarjolla olevista työvoimahallinnon palveluista. Vasemmisto siis näyttää ajattelevan, että työttömälle näyttäytyvä työtilaisuuksien jonoa ei ole olemassakaan ilman että työvoimahallinnon virkailija sen luo. Työllistyminen ei siis ole tehokasta ilman julkishallinnon toimintaa. Vasemmisto näyttää uskovan, että työtilaisuuksien ja työttömien ”yhtymisten” prosessi on ratkaisevasti riippuvainen siitä, miten paljon resursseja työvoimahallinnossa on.

Tämä on epäuskottava ajattelutapa. Työsuhteita syntyy koko ajan vaikkei julkista työnvälitystä olisikaan. Julkinen työnvälitys voi jonkin verran parantaa työmarkkinoiden parinmuodostusta, mutta ei työsuhteiden syntyminen ole koskaan ollut eikä varsinkaan digitaalisessa maailmassa ole niin totaalisen riippuvaista julkisista työnvälityspalveluista kuin mitä vasemmisto ajattelee. Kyllä tieto työtilaisuuksista on olemassa. Hallinnon kasvattamisen perustelut ovat hatarat.

Vasemmisto näyttää nyt erityisesti uskovan, että työvoimapalvelujen vastuun siirtäminen kunnille olisi jonkinlainen parannus. Tätäkin on hyvin vaikea uskoa eikä siitä ole minkäänlaista näyttöä. Se, että 2 henkilöä yhden sijasta luettelee työttömälle tarjolla olevia työtilaisuuksia, ei muuta työttömän valintatilannetta. Ja kunnilla voi myös olla taipumus rajoittua kartoittamaan vain oman kunnan työtilaisuuksia, sen sijaan että työtöntä aktiivisesti patistettaisiin muuttamaan työn perässä muualle maahan.

Toinen tapa oikeuttaa julkista työvoimahallintoa on vedota osatyökykyisiin ja kuntoutusta tarvitseviin työttömiin. Siinä voi ollakin järkeä, ja uskon, että tältä osin työvoimapalvelumme saattavat olla aliresurssoituja. Mutta osatyökykyiset ovat vain pieni osa työttömyysongelmaamme.

Vasemmisto vetoaa kernaasti Tanskan työvoimahallinnon suurempaan henkilöstömäärään. Mutta Tanskan painavampi työvoimahallinnon miehitys on elimellisesti yhteydessä tanskalaisen lainsäädännön velvoittavuuteen ja joustaviin työmarkkinoihin. Tanskassa on velvoittavampi työttömyysturva, ja työtön voi menettää kaikki tukensa, jos hän ei ota vastaan tarjottua työtilaisuutta tahi harjoittelu- tai koulutuspaikkaa. Tämän ehdollisuuden läpikäynti voi oikeasti vaatiakin enemmän resursseja.

Lisäksi Tanskan joustavampi sopimusjärjestelmä mahdollistaa sen, että läpikäytäviä työtilaisuuksia todella on enemmän. Tähän suuntaan olisikin viisasta edetä — yleissitovuutta rajaamalla tai se purkamalla sekä helpottamalla irtisanomista. Vasemmistohallitus ei kuitenkaan tätä hyväksy.

Näistä syistä en usko, että työvoimahallinnon kasvattaminen kovin paljon muuttaa tilannetta.

On vaikutettava työn tekemisen, työn etsimisen ja työn vastaanottamisen kannustimiin

Jos halutaan, että työsuhteita syntyy enemmän kuin ennen ja työttömyysjaksot lyhenevät — jolloin työttömyysaste alenee –, täytyy siis tehdä oikeita rakenteellisia uudistuksia, jotka vaikuttavat työnhakijoiden ja yritysten käyttäytymiseen. Työttömien työnhakijoiden käyttäytyminen on tässä avainasemassa. Työsuhteita syntyy enemmän ja nopeammin, jos työttömät työnhakijat alkavat etsiä työtä intensiivisemmin ja jos heidän kynnysvaateensa työsuhteen laadusta laskee. Tähän suuntaan vaikuttaa se, että työttömyysturvan kestoa alennetaan tai sen tasoa lasketaan. Koska työttömänä oleminen on epämukavampaa kuin aiemmin, työtön hakee työtä hanakammin ja suostuu sellaisiin työtarjouksiin mihin ei olisi aiemmin suostunut.

Tähän perustui myös aktiivimallin työllisyysvaikutus. Arvelen sen vaikuttaneen erityisesti työttömyyseläkeputken suosioon. Vaikka putkessa eli ns. ansioturvan lisäpäivillä olevat olivat jo ennen aktiivimallia olleet periaatteessa samalla tavalla velvoitettuja etsimään työtä kuin muutkin työttömät, tästä velvoitteesta ei ole juuri piitattu.

Hurskaanmaireassa politiikassamme näitä kovia tosiasioita on vaikea sanoa ääneen.

Vasemmisto huomauttaa myös mielellään, että työttömyysturvan ehtojen kiristäminen ei voi auttaa työtöntä, vaikka se johtaisikin pontevampaan työn etsimiseen ja vastaanottamiseen. Työtönhän voisi toimia pontevammin jo ennen ehtojen kiristämistä, ja jos ehtoja kiristetään, hänen valintajoukkonsa ei määritelmällisesti voi muuttua edullisemmaksi.

Vastaväite olisi pätevä, jos kiristys kohdistuisi yhteen ainoaan työttömään. Se kohdistuu kuitenkin kaikkiin työttömiin, ja yksittäinen työtön hyötyy myös siitä, että kaikki muut palkansaajat ja työttömät hakevat hanakammin työtä. Silloin julkistalous voi olla vahvempi ja voimme ylläpitää parempaa sosiaaliturvaa.

Miten vasemmisto oikeasti ajattelee?

Minulle on jossain määrin arvoitus, miten vasemmisto oikeasti ajattelee. Osa uskoo ehkä oikeasti, että työllisyyttä voidaan nostaa ilman että työnteon taloudellisia kannustimia muutetaan. Toisilla voi olla realistisempi kuva talouden toiminnasta, kuva, joka on enemmän tässä esitellyn oman kuvaukseni (ja siis taloustieteen kuvauksen) mukainen. Mutta nämäkin vasemmistopoliitikot harvoin luonnehtivat julkisesti tilannetta näin, ja tyytyvät kauhistelemaan sitä, miten oikeisto ”haluaa kyykyttää” työttömiä.

Meillä on kuitenkin mittava työnteon kannusteiden ongelma, ja se ei korjaudu, ellei sitä katsota rehellisesti silmiin.

Oliko työttömyyseläkeputken alarajan nosto sitten kyykyttämistä?

Hämmentävää kylläkin, ne ”kovat” taloustieteelliset perustelut, joita tässä blogikirjoituksessa on käyty läpi, kelpaavat myös vasemmistolle, silloin harvoin, kun vasemmistopuolueet toteuttavat todellisia työllisyysuudistuksia. Vasemmistohallitus on kuin onkin nimittäin jo vienyt läpi yhden työllisyyttä oikeasti lisäävän reformin; työttömyysturvan lisäpäivien eli ns. työttömyyseläkeputken alarajaa on nostettu yhdellä vuodella, 61 vuodesta 62 vuoteen, niillä jotka ovat syntyneet vuonna 1961 tai sen jälkeen. Tämä oli siis kiistaton keppitoimi, työttömyysturvan leikkaus. Sosiaali- ja terveuysvaliokunnan hallitusenemmistö hyväksyi hallituksen ehdotusta tukevan mietinnön, ja siinä lausutaan napakasti ja hyvin

[Ehdotuksen] ”Työllisyysvaikutus perustuu siihen, että henkilöt, jotka eivät ole oikeutettuja lisäpäiviin, pysyvät pidempään työelämässä.”

Vasemmistokin näyttää siis tiukan paikan tullen uskovan siihen, että sosiaaliturvan leikkaukset lisäävät työllisyyttä ja työtilaisuuksia riittää.

Miten hallitus toimii?

Miten hallituksen työllisyyspolitiikka mahtaa kehittyä? En usko, että järjestöjen työryhmät tuottavat yhtään todellista työllisyysreformia. Arvaukseni on, että työmarkkinajärjestöjen työryhmät kyllä tuottavat pitkät tekstit, jotta näyttäisi siltä, että jotain on tehty — mutta raportit eivät sisällä ainuttakaan työllisyyteen järeästi vaikuttavaa ehdotusta.

Sen jälkeen hallitus ”päättää” pitkästä listasta näennäisreformeja ja alkaa sen jälkeen hitaasti mutta varmasti liudentaa työllisyyslupauksiaan.

Mutta olen oikein mielelläni väärässä. Pessimisti ei pety.