Juhana Vartiainen

Anu Kantola, yritykset ja hyvinvointivaltio

Valtio-opin professori Anu Kantola julkaisi 23.2 Helsingin Sanomissa kolumnin, jossa hän paikallisti Suomen hyvinvointivaltion rahoitusongelmat suomalaisten yritysten puutteisiin. Kantolan mukaan olemme siis hakoteillä koettaessamme pienentää kestävyysvajetta työllisyysastetta nostamalla. Suomalaisten yritysten olisi siis hänen mukaansa toimittava jollain tavalla toisin, jotta olisimme yhtä vauraita kuin Tanska ja voisimme muiden pohjoismaiden tapaan rahoittaa julkiset hyvinvointimenomme.

Koetan tässä postauksessani selittää, miksi Kantola osuu harhaan, useammalla kuin yhdellä tavalla.

On ensinnäkin jokseenkin tyhjää vaatia meille parempaa elinkeinoelämää, samalla tavalla kuin olisi tyhjää syyttää Pisa-tulosten heikkenemisestä sitä, että oppilaat ovat liian laiskoja tai suomalaiset liian tyhmiä. Ihmiset ovat mitä ovat, ja elinkeinoelämäkin on spontaania arvonluontiin ja vaurastumiseen tähtäävää ihmisten yhteistoimintaa. Sitä ehdollistavat historialliset kokemukset ja traditiot ja se toimii lakien ja työehtosopimusten ja globaalien talouden kilpailullisten markkinavoimien puitteissa. Luova tuho valikoi koko ajan, mitkä yritykset ja bisnesideat pärjäävät. Poliittinen päättäjä voi vaikuttaa tähän vain hyvin välillisesti – pitämällä huolta siitä, että nuoriso käy koulut, että infrastruktuuri on olemassa ja että osakeyhtiölait, verolait ja työlainsäädäntö ovat kohdallaan. Yleinen ”tehkää hommanne paremmin” -vetoaminen on sisällyksetöntä.

Uudistussuuntia voi toki hakea. Kantolan myönteinen vertailukohta on Tanska, jossa onkin vahva liike-elämä ja meitä parempi tuottavuus. Tanskan historiallinen onni on ollut siinä, että siellä ei vanhastaan ole ollut suuryrityksiä. Tanskan talouskulttuuri on pienyrityksistä ja kauppaliikkeistä peräisin. Se on johtanut huomattavasti meitä vapaampaan työlainsäädäntöön mutta myös meihin verrattuna velvoittavampaan sosiaaliturvaan. Tanskassa ei ole yleissitovuutta, irtisanominen on helpompaa, ja korkean työttömyysturvan varaan ei sovi pitkäksi aikaa heittäytyä. Ihmisten liikkuvuus työstä työhön ja myös työttömyydestä työhön on meitä taajempaa. Työehtosopimukset määräävät vain palkkaminimit, muuten sopiminen on vapaata ja Tanskassa pidettäisiin perin outona sitä, että mikään ”kolmikanta” yrittäisi säädellä työsuhteita mikrotasolla. Rakenteellinen työttömyys on meitä alhaisempi. Siinä missä Suomessa työmarkkinapolitiikkaa on hallinnut luokkataistelujen karaisema EK-SAK-rautanyrkki, Tanska on monella tapaa pienyrittäjien leppoisampi maa. Silti tuottavuus on korkea ja työpaikkojen vaatimukset ja johtamiskulttuuri napakkaa.

Muistan tutkijaurallani lukeneeni tutkimuspaperin, jossa paikallistettiin suurten teollisuusyritysten kielteinen historiallinen vaikutus alueen työmarkkinakulttuuriin, muistaakseni anglosaksisten maiden aineistoilla. Niillä paikkakunnilla, joissa oli ollut suuri teollisuusyritys lakkoineen ja vastakkainasettelun kulttuureineen, vastakkainasettelun kulttuuri eli vielä pitkään teollisuusyritysten katoamisen jälkeenkin, niin, että paikallisen talouden kehittyminen oli vaikeaa. Ehkä joku tämän palstan lukija muistaa lähteen? Suomi on pikemminkin tässä suurten teollisuusyritysten ääripäässä, siinä missä Tanska on pikkukauppiaitten kansakunta — onnekseen.

Suomesta ei kuitenkaan voi tehdä Tanskaa ja meillä on sellaiset yritykset kuin on. Ajatus riittämättömän neuvokkaasta yrityskannasta on sikälikin harhaanjohtava, että suomalaisilla yrityksillä ei ole vaikeuksia menestyä maailmalla ja laajentua maailmalle. Monet suomalaisyritykset laajentavat toimintaansa, mutta Suomen ulkopuolella. Eikä se ole ihme. Suomi on näivettyvän työvoiman, korkean rakennetyöttömyyden, suuren julkisen sektorin, ja ylisäädellyn kolmikantatyömarkkinan maa. Minusta ei ole ollenkaan kummallista, ettei tänne investoida nykyistä enemmän.

Olemme myös osa kansainvälistä pääomamarkkinaa. Maailmaltakin investoidaan tänne jopa paljon, koska meillä on vain vähän omaa kertynyttä yritysvarallisuutta ja pääomaa. Mutta maa, jonka työvoima pienenee ja jonka ennusteet näyttävät kriisiytyvää julkistaloutta, tuskin kykenee tämän enempää investointeja houkuttelemaan. Investoinneista puhuminen on poliitikoille kovasti mieluisampaa kuin ikävistä työmarkkinauudistuksista puhuminen, mutta kaiken takana on sijoittajien armoton kalkyyli siitä, missä toiminta kannattaa. Suomeen investoidaan sen verran kuin tänne kannattaa investoida.

Siksi vetoaminen paremman elinkeinoelämän puolesta on tyhjää, ellei siihen liitetä reformiehdotuksia. Vapaammat työmarkkinat ja vapaampi maahanmuutto olisivat hyviä askelia, joita naapurimaamme Ruotsi — jossa myös on suuyritysten perinne — on menestyksellä kokeillut.

Tuottavuuskasvu ei ratkaise kestävyysvajetta

Mutta Kantola tekee myös toisen, kovin yleisen, ajatusvirheen, kun hän esittää että meillä pitäisi olla parempi elinkeinoelämä, jotta hyvinvointivaltio voitaisiin rahoittaa. Oletetaan, että Kantolan toivomus toteutuisi ja suomalaiset yritykset alkaisivat toimia neuvokkaammin. Kokonaistyöllisyyteen se ei paljonkaan vaikuttaisi, koska sitä rajoittaa joka tapauksessa työpanoksen tarjonta, johon puolestaan vaikuttavat verotus, sosiaaliturva ja eläkejärjestelmä. Mutta parempi elinkeinoelämä (eli ”enemmän rahaa”, kuten Kantola kirjoittaa) näkyisi korkeampana tuottavuutena. Se olisi loikka kohti Tanskaa.

Korkeampi tuottavuus auttaa kuitenkin vain hyvin niukasti Kantolan esille ottamaan perusongelmaan, hyvinvointivaltion rahoituskriisiin. Tämä johtuu siitä, että tuottavuuskasvu nostaa julkisia menoja lähes samassa suhteessa.

Miksi? Tuottavuuskasvu nostaa markkinataloudessa myös palkkoja, aivan kuin sen pitääkin. Jos keskimääräisen työntekijän tuottama arvonlisä nousee 10 prosentilla, myös palkkataso on muutaman vuoden sisällä noussut 10 prosentilla. Mutta tämä johtaa markkinataloudessa myös siihen, että myös julkisen sektorin eli kuntien ja valtion palkat nousevat samalla tavalla ja yhtä paljon. Tämä ei ole mikään työehtosopimusten luoma  ”valuvika” kuten joskus ajatellaan, vaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Työmarkkina on yhteinen, eikä ole ajateltavissa, että kuntien ja valtion palkat jatkuvasti jäisivät jälkeen yksityisen liiketoiminnan palkoista. Siksi markkinataloudessa kaikkien alojen palkat nousevat suunnilleen samaan tahtiin (ja ne alat jotka eivät tässä tahdissa pysy, katoavat). Tasosiirtymiä voi tapahtua, mutta pitkällä aikavälillä kaikki palkat kasvavat suunnilleen samalla kulmakertoimella.

Noin 2/3 julkisista menoista on työvoimakustannuksia. Loput 1/3 koostuu pääosin tulonsiirroista. Demokratiassa myös tulonsiirrot nousevat pääsääntöisesti samaa tahtia kuin yleinen palkkataso. Eduskunta ei hyväksyisi sitä, että lapsilisät ja työttömyysturva jatkuvasti jäisivät jälkeen palkansaajien tulotasosta. Sehän tarkoittaisi pidemmällä aikajänteellä hyvinvointivaltion riisumista, ja sitä suomalaiset eivät halua. Ansiosidonnaiset tulonsiirrot kuten ansiosidonnainen päiväraha on sitäpaitsi suoraan sidottu ansiotasoon.

Yleinen tuottavuuskasvu luo siis vain hyvin niukasti vapausasteita julkiseen talouteen, koska tuottavuuskasvun luomalle lisäarvolle löytyy jo ottajat.

Täysin aukoton tämä totuus ei kuitenkaan ole. Jos Suomeen syntyisi uusi Nokia, se näkyisi yhteisöverossa ja myös johdon sekä ylimpien toimihenkilöiden varallisuutena, joka tihkuisi esimerkiksi kiinteistöveroon. Merkittävä poikkeus pääsäännöstä syntyy myös eläkkeiden taitetusta indeksista. Jos palkansaajien tuottavuus ja ansiotaso nousee, eläkeläiset saavat vain osan tästä noususta. Tuottavuuskasvu siis ”kurjistaa” eläkeläisiä suhteessa muuhun väestöön (vaikka nostaa heidän absoluuttista elintasoaan), ja tämä suhteellinen kurjistaminen vahvistaa tietysti eläkejärjestelmää. Moni poliitikko korostaa mieluusti tuottavuuden kasvua työllisyysreformien rinnalla, mutta harva muistaa tähdentää, että tuottavuuskasvun keskeinen myönteinen vaikutus julkistalouteen tulee eläkeläisten suhteellisen jälkeenjäämisen kautta.

Suomessa ajatellaan edelleen valitettavan yleisesti, että uudet Nokiat pelastaisivat myös julkistaloutemme. Sitä ne eivät tee. Oli myös historiallinen ja valitettava sattuma, että Nokian markkina-aseman menetys osui samoihin vuosiin, jolloin työikäinen väestömme alkoi vähetä eli suunnilleen vuosiin 2009- 2010.  Demografia on ollut viimeiset 12 vuotta julkistaloutemme rasite, mutta monien ihmisten mielissä kaikki 2010-luvun heikkoudet johtuivat Nokian romahduksesta. Totta kai ne suurelta osin johtuivatkin, mutta myös potentiaalisen tuotantomme kasvui hidastui selvästi samoihin aikoihin kuin Nokia kriisiytyi. 2010-luvun talousheikkous ei siis ollut 1990-luvun lamaa vakavampi suhdannetaantuma. 2010-luvun hitaassa kasvussa oli osansa sekä hidastuneella tuottavuudella että suurten ikäluokkien eläköitymisellä, mutta moni pani kaikki ongelmamme Nokian piikkiin.

Joka tapauksessa tuottavuuskasvun vaikutus kestävyysvajeeseen on siis yllättävän vähäinen. Olen käsitellyt tätä asiaa perin pohjin ”Suomalaisen talousajattelun kritiikki” –kirjassani (Otava 2019). Sitä on perustellut erinomaisesti myös tanskalaisprofessori ja Suomen talouspolitiikan arviointineuvoston entinen jäsen Torben Andersen, esimerkiksi Mauno Koivisto -luennossaan.

Valtiovarainministeriö (Taloudellinen katsaus, kevät 2018) on puolestaan arvioinut, että tuottavuuden hyppäys 1 prosentilla pienentää kestävyysvajetta 0,2 prosenttiyksiköllä (bruttokansantuotteesta), kun taas työllisten määrän kasvu samalla tavalla 1 prosenttiyksiköllä pienentää kestävyysvajetta 0.5 prosenttiyksiköllä — eli kaksi ja puoli kertaa tehokkaammin.

Työllisyysasteen nousu vahvistaa julkistaloutta tehokkaasti, koska ihmisiä siirtyy tulonsiirroilta nettoveronmaksajiksi.

Tuottavuuskasvu ei siis ratkaise kestävyysvajetta. Tämän ymmärtää myös sitä kautta, että tuottavuutemme on nyt korkeampi kuin koskaan. Silti julkistaloutemme on kriisissä. 1970-luvulla tuottavuutemme oli selvästi alhaisempi mutta julkistalous ei ollut kriisissä. 50 vuotta sitten oli helppo rakentaa hyvinvointivaltiota, koska aktiivi-ikäisiä oli paljon ja hoidettavia vanhuksia vähän. Kestävyysvaje johtuu ikääntymisestä, ei riittämättömästä tuottavuudesta.

Kokonaan toinen asia on, jos tuottavuuskasvua tapahtuu julkisessa palvelutuotannossa. Se pienentäisi kestävyysvajetta tehokkaasti, mutta siitä ei ole paljonkaan merkkejä.

Siksi poliittisesti ikäviä työreformien ja sosiaaliturvan reformien päätöksiä ei voi välttää — niin houkuttelevaa kuin se poliittiselle vasemmistolle olisikin. Siksi reagoin itsekin twitterissä ärtyneesti Kantolan kolumniin. Miksi? Suomalainen poliittinen järjestelmä on kovan ähkimisen ja tuskailun jälkeen omaksunut hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta johdonmukaisen työllisyystavoitteen. Työllisyyden edistäminen on otettu yhteiseksi tavoitteeksi ja on nähty sen yhteys hyvinvointimenojen rahoittamiseen. Tässä on tapahtunut muutos, ja hyvä niin. Muistan hyvin, miten ekonomistivirkamiehenä Ruotsissa (tulin Suomeen 2012) seurasin Suomen talouskeskustelua edellisen vuosikymmenen vaihteessa. Kaikki Suomen ongelmat liitettiin silloin vain Nokiaan, ja työntarjontakeskustelu — joka meille ruotsalaisekonomisteille oli jokapäivästä ruisleipää, kiitos Anders Borgin hyvien uudistusten — loisti vielä poissaolollaan. Nyt keskusteluasetelma on muuttunut. Se ei tietenkään ole minun ansiotani, mutta olen iloinen, jos olen voinut siihen yhtään vaikuttaa.

Työntarjontapolitiikan välttämättömyys ymmärretään nykyään laajasti. Sen ansiosta jopa vasemmiston hallitsema Sanna Marinin hallitus on hiljattain tehnyt tärkeän ja varmasti itselleen todella vaikean periaatepäätöksen työttömyysputken poistamisesta.

Professori Anu Kantolan kolumnin kaltaiset, monen mielestä ”raikkaat” ja ”ajatuksia herättävät” avaukset ovat poliitikoille sitävastoin ihanaa huumetta, jonka vallassa voidaan unhoittaa välttämättömät ja poliittisesti vaikeat työllisyyspäätökset. Vain tuska tuo tulosta — näin lausui eräs kuntovalmentaja, ja se pätee myös hyvinvointivaltion pelastamiseen.

Tilaa Juhanan uutiskirje

Liity Juhanan sähköpostilistalle! Saat ilmoituksen uusista kirjoituksista suoraan sähköpostiisi.

Mitä mieltä sinä olet?

6 kommenttia artikkeliin Anu Kantola, yritykset ja hyvinvointivaltio

  1. Jorma Eloranta sanoo:

    Kiitos Juhana tärkeästä puheenvuorostasi. Toivottavasti sen sisältöä pysähdytään pohdiskelemaan niissä piireissä, joissa pystytään esiiin tuomiasia haasteita ratkaisemaan.

  2. Twitteröin tänään useille sanomalehdille: ”Suomi nousuun! Pirteämmät otsikot lehtiin! Usein vaikuttaa siltä, että taloutta OHJATAAN synkeillä ennustuksilla!?!?! Pientä vaivannäköä otsakkeiden sävyn suhteen ja talousnäkymät saattavat parantua, #talous” Suomessa synkistellään paljon. Jos sama negatiivisella etumerkillä varustettu energia käytettäisiin positiiviseen pohdintaan, saattaisi monen taloudesta vastaavan tahon motivaatio kohentua parempien näkymien toivossa. Kun ihmiset täällä arktisessa pohjolassa kulkevat allapäin rystyset maassa kuin gorillalla, mielentilat sitä tässä blogikirjoituksessa tanskalaista yrittäjyysmallia kohtaan pysyisivät synkkinä. Kaikesta tuottavuudesta talouden suhteen puhuttaessa kannattaisi ehkä hieman katsoa talouden raha ja rahoituspuoltakin. Muissa Pohjoismaissa valtion ylin päättävä taso ei ole parlamentti vaan kuningashuone. Kuningashuoneella näyttää tavallisesti olevan hyvin suopea katsanto oman maan talouteen ja he pitävät korkealuokkaisina ihmisinä huolta talouden hyvästä ilmapiiristä. Hyvässä ilmapiirissä voi helpommin myös rahaa ja rahoitusta soljua. Vaikuttaa siltä, että vaikka puolensa silläkin pääomittumisen osalta onkin, kvartaalitalous on tuottanut sellaista kurimusta, jossa ei juuri voi ilotella ja nauttia osaamisesta ja yrittämisestä. Milloin Suomessa voitaisiin tinkiä hieman ajatuksesta, että yrittämisen ja rahoittamisen ainoa päämäärä ja tulos on tuottaa rahaa. Raha kuitenkin kiertää markkinatalouksissa ja kansantalouksissa.

  3. Mika Ainola sanoo:

    Ovatko tuottavuus ja työvoiman määrä ainoat vaikuttavat tekijät? Entä työikäisten syrjäytyneiden merkitys? Onko se muuttunut 1970-luvulta tähän päivään tultaessa? Kauniimmin sanottuna kysymys on työvoiman tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuudesta. Entä mikä on pääomatulojen merkitys? Pääomatulojen osuus on noussut 70-luvun noin 30:stä prosentista noin 40:een, siis kolmanneksen – tämän muistan jostain lukeneneeni, julkisuudessa tästä ei paljoa kerrota. Jos pääomatulojen osuus kansantuotteesta jatkaa kasvuaan, ei ansiotuloja verottamalla saada kustannusten kasvua katetuksi. Kun kansantalouteen tulee ulkomailta pääomaa, se tarkoittaa maailman tappiin asti ulottuvaa pääomamenovirtaa; sijoittajan toiveena, joka yleensä toteutuu, on että tämä pääomameno kasvaa. Suomi on jo mm. sähkönsiirtolinjojen ja Forumin kauppakeskuksen osalta siirtomaa. Minkä verran vastaavanlaisia pääomatuloja tulee ulkomailta Suomeen suhteessa täältä meneviin?

  4. Paavali Peeveli sanoo:

    Yritykset ja etenkin niiden omistajat kaipaavat kannusteita riskinotoilleen. Kannusteista ilmeisesti tehokkimmasta päästä on kilpailukykyinen verotus luotettavissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

    Vasemmistohenkisessä ilmapiirissä on ideologisia esteitä voiton tavoittelulle ja sen kannustamiselle. Liikemiesten eläimelliset himot voiton takomiselle ovat aina olemassa, jos vain poliittinen johto ymmärtää päästää nämä himot valloilleen.

  5. MH sanoo:

    ”Muistan tutkijaurallani lukeneeni tutkimuspaperin, jossa paikallistettiin suurten teollisuusyritysten kielteinen historiallinen vaikutus alueen työmarkkinakulttuuriin, muistaakseni anglosaksisten maiden aineistoilla. Niillä paikkakunnilla, joissa oli ollut suuri teollisuusyritys lakkoineen ja vastakkainasettelun kulttuureineen, vastakkainasettelun kulttuuri eli vielä pitkään teollisuusyritysten katoamisen jälkeenkin, niin, että paikallisen talouden kehittyminen oli vaikeaa. Ehkä joku tämän palstan lukija muistaa lähteen?”

    Onko tälle kukaan löytänyt lähdettä? Kiinnostaisi. Tämä on täsmälleen esim. Kymenlaakson ongelma tällä hetkellä. Ympäristö tarjoaisi mahdollisuudet vaikka mihin, mutta perseet penkkiin -mentaliteetti on niin syvässä, että muutos näyttäisi tosiaan vievän sukupolvia – ja siihen ei ole aikaa.

  6. Jussi Koskinen sanoo:

    ”2/3 julkisista menoista on työvoimakustannuksia. Loput 1/3 koostuu pääosin tulonsiirroista.”

    Hyvä huomio, että kohonnut tuottavuus siirtyy yksityisen sektorin palkkoihin ja edelleen viiveellä julkisen sektorin palkkakustannuksiin. Samoin on totta että tarvitsemme korkeamman työllisyysasteen.

    Haastan kuitenkin jossain määrin pari asiaa:
    – Sen että julkisen sektorin menot ovat vain työvoimakustannuksia ja tulonsiirtoja. Julkinen sektori hankkii laitteita HX-hävittäjistä tietokoneisiin ja käyttää energiaa eri muodoissaan. Näiden hinta on melko riippumatonta Suomen palkkakehityksestä ja korkeammalla tuottavuudella voimme maksaa nämä kevyemmällä rasituksella kansantaloudelle.
    – Korkean tuottavuuden töissä arvonlisä on suurempi verrattuna palkkakustannukseen kuin matalan tuottavuuden tehtävissä. Samoin kerätyt verot.
    – Oletan – ja voin olla väärässäkin – että finanssikriisin jälkeen yksityisen sektorin palkat ovat joustaneet enemmän kuin julkisen sektorin palkat ja tässä suhteessa yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu ei välttämätta heijastu heti julkisen sektorin palkkoihin.