Valtio-opin professori Anu Kantola julkaisi 23.2 Helsingin Sanomissa kolumnin, jossa hän paikallisti Suomen hyvinvointivaltion rahoitusongelmat suomalaisten yritysten puutteisiin. Kantolan mukaan olemme siis hakoteillä koettaessamme pienentää kestävyysvajetta työllisyysastetta nostamalla. Suomalaisten yritysten olisi siis hänen mukaansa toimittava jollain tavalla toisin, jotta olisimme yhtä vauraita kuin Tanska ja voisimme muiden pohjoismaiden tapaan rahoittaa julkiset hyvinvointimenomme.

Koetan tässä postauksessani selittää, miksi Kantola osuu harhaan, useammalla kuin yhdellä tavalla.

On ensinnäkin jokseenkin tyhjää vaatia meille parempaa elinkeinoelämää, samalla tavalla kuin olisi tyhjää syyttää Pisa-tulosten heikkenemisestä sitä, että oppilaat ovat liian laiskoja tai suomalaiset liian tyhmiä. Ihmiset ovat mitä ovat, ja elinkeinoelämäkin on spontaania arvonluontiin ja vaurastumiseen tähtäävää ihmisten yhteistoimintaa. Sitä ehdollistavat historialliset kokemukset ja traditiot ja se toimii lakien ja työehtosopimusten ja globaalien talouden kilpailullisten markkinavoimien puitteissa. Luova tuho valikoi koko ajan, mitkä yritykset ja bisnesideat pärjäävät. Poliittinen päättäjä voi vaikuttaa tähän vain hyvin välillisesti – pitämällä huolta siitä, että nuoriso käy koulut, että infrastruktuuri on olemassa ja että osakeyhtiölait, verolait ja työlainsäädäntö ovat kohdallaan. Yleinen ”tehkää hommanne paremmin” -vetoaminen on sisällyksetöntä.

Uudistussuuntia voi toki hakea. Kantolan myönteinen vertailukohta on Tanska, jossa onkin vahva liike-elämä ja meitä parempi tuottavuus. Tanskan historiallinen onni on ollut siinä, että siellä ei vanhastaan ole ollut suuryrityksiä. Tanskan talouskulttuuri on pienyrityksistä ja kauppaliikkeistä peräisin. Se on johtanut huomattavasti meitä vapaampaan työlainsäädäntöön mutta myös meihin verrattuna velvoittavampaan sosiaaliturvaan. Tanskassa ei ole yleissitovuutta, irtisanominen on helpompaa, ja korkean työttömyysturvan varaan ei sovi pitkäksi aikaa heittäytyä. Ihmisten liikkuvuus työstä työhön ja myös työttömyydestä työhön on meitä taajempaa. Työehtosopimukset määräävät vain palkkaminimit, muuten sopiminen on vapaata ja Tanskassa pidettäisiin perin outona sitä, että mikään ”kolmikanta” yrittäisi säädellä työsuhteita mikrotasolla. Rakenteellinen työttömyys on meitä alhaisempi. Siinä missä Suomessa työmarkkinapolitiikkaa on hallinnut luokkataistelujen karaisema EK-SAK-rautanyrkki, Tanska on monella tapaa pienyrittäjien leppoisampi maa. Silti tuottavuus on korkea ja työpaikkojen vaatimukset ja johtamiskulttuuri napakkaa.

Muistan tutkijaurallani lukeneeni tutkimuspaperin, jossa paikallistettiin suurten teollisuusyritysten kielteinen historiallinen vaikutus alueen työmarkkinakulttuuriin, muistaakseni anglosaksisten maiden aineistoilla. Niillä paikkakunnilla, joissa oli ollut suuri teollisuusyritys lakkoineen ja vastakkainasettelun kulttuureineen, vastakkainasettelun kulttuuri eli vielä pitkään teollisuusyritysten katoamisen jälkeenkin, niin, että paikallisen talouden kehittyminen oli vaikeaa. Ehkä joku tämän palstan lukija muistaa lähteen? Suomi on pikemminkin tässä suurten teollisuusyritysten ääripäässä, siinä missä Tanska on pikkukauppiaitten kansakunta — onnekseen.

Suomesta ei kuitenkaan voi tehdä Tanskaa ja meillä on sellaiset yritykset kuin on. Ajatus riittämättömän neuvokkaasta yrityskannasta on sikälikin harhaanjohtava, että suomalaisilla yrityksillä ei ole vaikeuksia menestyä maailmalla ja laajentua maailmalle. Monet suomalaisyritykset laajentavat toimintaansa, mutta Suomen ulkopuolella. Eikä se ole ihme. Suomi on näivettyvän työvoiman, korkean rakennetyöttömyyden, suuren julkisen sektorin, ja ylisäädellyn kolmikantatyömarkkinan maa. Minusta ei ole ollenkaan kummallista, ettei tänne investoida nykyistä enemmän.

Olemme myös osa kansainvälistä pääomamarkkinaa. Maailmaltakin investoidaan tänne jopa paljon, koska meillä on vain vähän omaa kertynyttä yritysvarallisuutta ja pääomaa. Mutta maa, jonka työvoima pienenee ja jonka ennusteet näyttävät kriisiytyvää julkistaloutta, tuskin kykenee tämän enempää investointeja houkuttelemaan. Investoinneista puhuminen on poliitikoille kovasti mieluisampaa kuin ikävistä työmarkkinauudistuksista puhuminen, mutta kaiken takana on sijoittajien armoton kalkyyli siitä, missä toiminta kannattaa. Suomeen investoidaan sen verran kuin tänne kannattaa investoida.

Siksi vetoaminen paremman elinkeinoelämän puolesta on tyhjää, ellei siihen liitetä reformiehdotuksia. Vapaammat työmarkkinat ja vapaampi maahanmuutto olisivat hyviä askelia, joita naapurimaamme Ruotsi — jossa myös on suuyritysten perinne — on menestyksellä kokeillut.

Tuottavuuskasvu ei ratkaise kestävyysvajetta

Mutta Kantola tekee myös toisen, kovin yleisen, ajatusvirheen, kun hän esittää että meillä pitäisi olla parempi elinkeinoelämä, jotta hyvinvointivaltio voitaisiin rahoittaa. Oletetaan, että Kantolan toivomus toteutuisi ja suomalaiset yritykset alkaisivat toimia neuvokkaammin. Kokonaistyöllisyyteen se ei paljonkaan vaikuttaisi, koska sitä rajoittaa joka tapauksessa työpanoksen tarjonta, johon puolestaan vaikuttavat verotus, sosiaaliturva ja eläkejärjestelmä. Mutta parempi elinkeinoelämä (eli ”enemmän rahaa”, kuten Kantola kirjoittaa) näkyisi korkeampana tuottavuutena. Se olisi loikka kohti Tanskaa.

Korkeampi tuottavuus auttaa kuitenkin vain hyvin niukasti Kantolan esille ottamaan perusongelmaan, hyvinvointivaltion rahoituskriisiin. Tämä johtuu siitä, että tuottavuuskasvu nostaa julkisia menoja lähes samassa suhteessa.

Miksi? Tuottavuuskasvu nostaa markkinataloudessa myös palkkoja, aivan kuin sen pitääkin. Jos keskimääräisen työntekijän tuottama arvonlisä nousee 10 prosentilla, myös palkkataso on muutaman vuoden sisällä noussut 10 prosentilla. Mutta tämä johtaa markkinataloudessa myös siihen, että myös julkisen sektorin eli kuntien ja valtion palkat nousevat samalla tavalla ja yhtä paljon. Tämä ei ole mikään työehtosopimusten luoma  ”valuvika” kuten joskus ajatellaan, vaan markkinatalouden normaalia toimintaa. Työmarkkina on yhteinen, eikä ole ajateltavissa, että kuntien ja valtion palkat jatkuvasti jäisivät jälkeen yksityisen liiketoiminnan palkoista. Siksi markkinataloudessa kaikkien alojen palkat nousevat suunnilleen samaan tahtiin (ja ne alat jotka eivät tässä tahdissa pysy, katoavat). Tasosiirtymiä voi tapahtua, mutta pitkällä aikavälillä kaikki palkat kasvavat suunnilleen samalla kulmakertoimella.

Noin 2/3 julkisista menoista on työvoimakustannuksia. Loput 1/3 koostuu pääosin tulonsiirroista. Demokratiassa myös tulonsiirrot nousevat pääsääntöisesti samaa tahtia kuin yleinen palkkataso. Eduskunta ei hyväksyisi sitä, että lapsilisät ja työttömyysturva jatkuvasti jäisivät jälkeen palkansaajien tulotasosta. Sehän tarkoittaisi pidemmällä aikajänteellä hyvinvointivaltion riisumista, ja sitä suomalaiset eivät halua. Ansiosidonnaiset tulonsiirrot kuten ansiosidonnainen päiväraha on sitäpaitsi suoraan sidottu ansiotasoon.

Yleinen tuottavuuskasvu luo siis vain hyvin niukasti vapausasteita julkiseen talouteen, koska tuottavuuskasvun luomalle lisäarvolle löytyy jo ottajat.

Täysin aukoton tämä totuus ei kuitenkaan ole. Jos Suomeen syntyisi uusi Nokia, se näkyisi yhteisöverossa ja myös johdon sekä ylimpien toimihenkilöiden varallisuutena, joka tihkuisi esimerkiksi kiinteistöveroon. Merkittävä poikkeus pääsäännöstä syntyy myös eläkkeiden taitetusta indeksista. Jos palkansaajien tuottavuus ja ansiotaso nousee, eläkeläiset saavat vain osan tästä noususta. Tuottavuuskasvu siis ”kurjistaa” eläkeläisiä suhteessa muuhun väestöön (vaikka nostaa heidän absoluuttista elintasoaan), ja tämä suhteellinen kurjistaminen vahvistaa tietysti eläkejärjestelmää. Moni poliitikko korostaa mieluusti tuottavuuden kasvua työllisyysreformien rinnalla, mutta harva muistaa tähdentää, että tuottavuuskasvun keskeinen myönteinen vaikutus julkistalouteen tulee eläkeläisten suhteellisen jälkeenjäämisen kautta.

Suomessa ajatellaan edelleen valitettavan yleisesti, että uudet Nokiat pelastaisivat myös julkistaloutemme. Sitä ne eivät tee. Oli myös historiallinen ja valitettava sattuma, että Nokian markkina-aseman menetys osui samoihin vuosiin, jolloin työikäinen väestömme alkoi vähetä eli suunnilleen vuosiin 2009- 2010.  Demografia on ollut viimeiset 12 vuotta julkistaloutemme rasite, mutta monien ihmisten mielissä kaikki 2010-luvun heikkoudet johtuivat Nokian romahduksesta. Totta kai ne suurelta osin johtuivatkin, mutta myös potentiaalisen tuotantomme kasvui hidastui selvästi samoihin aikoihin kuin Nokia kriisiytyi. 2010-luvun talousheikkous ei siis ollut 1990-luvun lamaa vakavampi suhdannetaantuma. 2010-luvun hitaassa kasvussa oli osansa sekä hidastuneella tuottavuudella että suurten ikäluokkien eläköitymisellä, mutta moni pani kaikki ongelmamme Nokian piikkiin.

Joka tapauksessa tuottavuuskasvun vaikutus kestävyysvajeeseen on siis yllättävän vähäinen. Olen käsitellyt tätä asiaa perin pohjin ”Suomalaisen talousajattelun kritiikki” –kirjassani (Otava 2019). Sitä on perustellut erinomaisesti myös tanskalaisprofessori ja Suomen talouspolitiikan arviointineuvoston entinen jäsen Torben Andersen, esimerkiksi Mauno Koivisto -luennossaan.

Valtiovarainministeriö (Taloudellinen katsaus, kevät 2018) on puolestaan arvioinut, että tuottavuuden hyppäys 1 prosentilla pienentää kestävyysvajetta 0,2 prosenttiyksiköllä (bruttokansantuotteesta), kun taas työllisten määrän kasvu samalla tavalla 1 prosenttiyksiköllä pienentää kestävyysvajetta 0.5 prosenttiyksiköllä — eli kaksi ja puoli kertaa tehokkaammin.

Työllisyysasteen nousu vahvistaa julkistaloutta tehokkaasti, koska ihmisiä siirtyy tulonsiirroilta nettoveronmaksajiksi.

Tuottavuuskasvu ei siis ratkaise kestävyysvajetta. Tämän ymmärtää myös sitä kautta, että tuottavuutemme on nyt korkeampi kuin koskaan. Silti julkistaloutemme on kriisissä. 1970-luvulla tuottavuutemme oli selvästi alhaisempi mutta julkistalous ei ollut kriisissä. 50 vuotta sitten oli helppo rakentaa hyvinvointivaltiota, koska aktiivi-ikäisiä oli paljon ja hoidettavia vanhuksia vähän. Kestävyysvaje johtuu ikääntymisestä, ei riittämättömästä tuottavuudesta.

Kokonaan toinen asia on, jos tuottavuuskasvua tapahtuu julkisessa palvelutuotannossa. Se pienentäisi kestävyysvajetta tehokkaasti, mutta siitä ei ole paljonkaan merkkejä.

Siksi poliittisesti ikäviä työreformien ja sosiaaliturvan reformien päätöksiä ei voi välttää — niin houkuttelevaa kuin se poliittiselle vasemmistolle olisikin. Siksi reagoin itsekin twitterissä ärtyneesti Kantolan kolumniin. Miksi? Suomalainen poliittinen järjestelmä on kovan ähkimisen ja tuskailun jälkeen omaksunut hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta johdonmukaisen työllisyystavoitteen. Työllisyyden edistäminen on otettu yhteiseksi tavoitteeksi ja on nähty sen yhteys hyvinvointimenojen rahoittamiseen. Tässä on tapahtunut muutos, ja hyvä niin. Muistan hyvin, miten ekonomistivirkamiehenä Ruotsissa (tulin Suomeen 2012) seurasin Suomen talouskeskustelua edellisen vuosikymmenen vaihteessa. Kaikki Suomen ongelmat liitettiin silloin vain Nokiaan, ja työntarjontakeskustelu — joka meille ruotsalaisekonomisteille oli jokapäivästä ruisleipää, kiitos Anders Borgin hyvien uudistusten — loisti vielä poissaolollaan. Nyt keskusteluasetelma on muuttunut. Se ei tietenkään ole minun ansiotani, mutta olen iloinen, jos olen voinut siihen yhtään vaikuttaa.

Työntarjontapolitiikan välttämättömyys ymmärretään nykyään laajasti. Sen ansiosta jopa vasemmiston hallitsema Sanna Marinin hallitus on hiljattain tehnyt tärkeän ja varmasti itselleen todella vaikean periaatepäätöksen työttömyysputken poistamisesta.

Professori Anu Kantolan kolumnin kaltaiset, monen mielestä ”raikkaat” ja ”ajatuksia herättävät” avaukset ovat poliitikoille sitävastoin ihanaa huumetta, jonka vallassa voidaan unhoittaa välttämättömät ja poliittisesti vaikeat työllisyyspäätökset. Vain tuska tuo tulosta — näin lausui eräs kuntovalmentaja, ja se pätee myös hyvinvointivaltion pelastamiseen.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Edellinen kirjoitusSeuraava kirjoitus

Kirjoitukseen on jätetty 6 kommenttia

6
  1. Kiitos Juhana tärkeästä puheenvuorostasi. Toivottavasti sen sisältöä pysähdytään pohdiskelemaan niissä piireissä, joissa pystytään esiiin tuomiasia haasteita ratkaisemaan.

  2. Twitteröin tänään useille sanomalehdille: ”Suomi nousuun! Pirteämmät otsikot lehtiin! Usein vaikuttaa siltä, että taloutta OHJATAAN synkeillä ennustuksilla!?!?! Pientä vaivannäköä otsakkeiden sävyn suhteen ja talousnäkymät saattavat parantua, #talous” Suomessa synkistellään paljon. Jos sama negatiivisella etumerkillä varustettu energia käytettäisiin positiiviseen pohdintaan, saattaisi monen taloudesta vastaavan tahon motivaatio kohentua parempien näkymien toivossa. Kun ihmiset täällä arktisessa pohjolassa kulkevat allapäin rystyset maassa kuin gorillalla, mielentilat sitä tässä blogikirjoituksessa tanskalaista yrittäjyysmallia kohtaan pysyisivät synkkinä. Kaikesta tuottavuudesta talouden suhteen puhuttaessa kannattaisi ehkä hieman katsoa talouden raha ja rahoituspuoltakin. Muissa Pohjoismaissa valtion ylin päättävä taso ei ole parlamentti vaan kuningashuone. Kuningashuoneella näyttää tavallisesti olevan hyvin suopea katsanto oman maan talouteen ja he pitävät korkealuokkaisina ihmisinä huolta talouden hyvästä ilmapiiristä. Hyvässä ilmapiirissä voi helpommin myös rahaa ja rahoitusta soljua. Vaikuttaa siltä, että vaikka puolensa silläkin pääomittumisen osalta onkin, kvartaalitalous on tuottanut sellaista kurimusta, jossa ei juuri voi ilotella ja nauttia osaamisesta ja yrittämisestä. Milloin Suomessa voitaisiin tinkiä hieman ajatuksesta, että yrittämisen ja rahoittamisen ainoa päämäärä ja tulos on tuottaa rahaa. Raha kuitenkin kiertää markkinatalouksissa ja kansantalouksissa.

  3. Ovatko tuottavuus ja työvoiman määrä ainoat vaikuttavat tekijät? Entä työikäisten syrjäytyneiden merkitys? Onko se muuttunut 1970-luvulta tähän päivään tultaessa? Kauniimmin sanottuna kysymys on työvoiman tarjonnan ja kysynnän kohtaamattomuudesta. Entä mikä on pääomatulojen merkitys? Pääomatulojen osuus on noussut 70-luvun noin 30:stä prosentista noin 40:een, siis kolmanneksen – tämän muistan jostain lukeneneeni, julkisuudessa tästä ei paljoa kerrota. Jos pääomatulojen osuus kansantuotteesta jatkaa kasvuaan, ei ansiotuloja verottamalla saada kustannusten kasvua katetuksi. Kun kansantalouteen tulee ulkomailta pääomaa, se tarkoittaa maailman tappiin asti ulottuvaa pääomamenovirtaa; sijoittajan toiveena, joka yleensä toteutuu, on että tämä pääomameno kasvaa. Suomi on jo mm. sähkönsiirtolinjojen ja Forumin kauppakeskuksen osalta siirtomaa. Minkä verran vastaavanlaisia pääomatuloja tulee ulkomailta Suomeen suhteessa täältä meneviin?

  4. Yritykset ja etenkin niiden omistajat kaipaavat kannusteita riskinotoilleen. Kannusteista ilmeisesti tehokkimmasta päästä on kilpailukykyinen verotus luotettavissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.

    Vasemmistohenkisessä ilmapiirissä on ideologisia esteitä voiton tavoittelulle ja sen kannustamiselle. Liikemiesten eläimelliset himot voiton takomiselle ovat aina olemassa, jos vain poliittinen johto ymmärtää päästää nämä himot valloilleen.

  5. ”Muistan tutkijaurallani lukeneeni tutkimuspaperin, jossa paikallistettiin suurten teollisuusyritysten kielteinen historiallinen vaikutus alueen työmarkkinakulttuuriin, muistaakseni anglosaksisten maiden aineistoilla. Niillä paikkakunnilla, joissa oli ollut suuri teollisuusyritys lakkoineen ja vastakkainasettelun kulttuureineen, vastakkainasettelun kulttuuri eli vielä pitkään teollisuusyritysten katoamisen jälkeenkin, niin, että paikallisen talouden kehittyminen oli vaikeaa. Ehkä joku tämän palstan lukija muistaa lähteen?”

    Onko tälle kukaan löytänyt lähdettä? Kiinnostaisi. Tämä on täsmälleen esim. Kymenlaakson ongelma tällä hetkellä. Ympäristö tarjoaisi mahdollisuudet vaikka mihin, mutta perseet penkkiin -mentaliteetti on niin syvässä, että muutos näyttäisi tosiaan vievän sukupolvia – ja siihen ei ole aikaa.

  6. ”2/3 julkisista menoista on työvoimakustannuksia. Loput 1/3 koostuu pääosin tulonsiirroista.”

    Hyvä huomio, että kohonnut tuottavuus siirtyy yksityisen sektorin palkkoihin ja edelleen viiveellä julkisen sektorin palkkakustannuksiin. Samoin on totta että tarvitsemme korkeamman työllisyysasteen.

    Haastan kuitenkin jossain määrin pari asiaa:
    – Sen että julkisen sektorin menot ovat vain työvoimakustannuksia ja tulonsiirtoja. Julkinen sektori hankkii laitteita HX-hävittäjistä tietokoneisiin ja käyttää energiaa eri muodoissaan. Näiden hinta on melko riippumatonta Suomen palkkakehityksestä ja korkeammalla tuottavuudella voimme maksaa nämä kevyemmällä rasituksella kansantaloudelle.
    – Korkean tuottavuuden töissä arvonlisä on suurempi verrattuna palkkakustannukseen kuin matalan tuottavuuden tehtävissä. Samoin kerätyt verot.
    – Oletan – ja voin olla väärässäkin – että finanssikriisin jälkeen yksityisen sektorin palkat ovat joustaneet enemmän kuin julkisen sektorin palkat ja tässä suhteessa yksityisen sektorin tuottavuuden kasvu ei välttämätta heijastu heti julkisen sektorin palkkoihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kuulkaas ay-liike

Tulin juuri Tukholmasta, jossa olin 8.10.2018 mukana julkistamassa Teollisuusosapuolien Talousneuvoston (Industrins Ekonomiska Råd) uusinta raporttia. Ruotsin teollisuuden osapuolet, kaikki teollisuusammattiliitot ja kaikki työnantajaliitot, ylläpitävät teollisuusneuvostoa (Industrirådet), joka on puolestaan nimittänyt teollisuusosapuolten yhteisen asiantuntijaneuvoston, Industrin Ekonomiska Råd:in. Siinä on 4 yleisesti arvostettua ekonomistijäsentä, ja minulla on kunnia olla yksi heistä. Julkaisemme vuosittain raportin, jonka teollisuusneuvosto meiltä tilaa ja jonka kulloisestakin teemasisällöstä se esittää toiveita. Jos edessä on neuvottelukierros kirjoitamme yleensä kokonaistaloudellisesta tilanteesta ja työmarkkinoista, neuvottelujen tietopohjaa tukevalla tavalla. Jos neuvotteluja ei ole avautumassa, kirjoitamme muista ja pidemmälle tulevaisuuteen kurkottavista teemoista, kuten tällä kertaa.

Julkaisuseminaariin oli ilmoittautunut pitkälti toistasataa aktiivia, teollisuuden menestyksestä kiinnostuneita työnantajien ja työntekijöiden edustajia sekä alan tutkijoita ja virkamiehiä. Keskustelussa pohdittiin monipuolisesti Ruotsin teollisuuden menestymisen edellytyksiä.

Ajattelin puheenvuoroja kuunnellessani ja pitäessäni että kontrasti Suomeen ei voisi olla suurempi. Ruotsin teollisuusosapuolet miettivät yhteisessä seminaarissa, yhdessä tilatun puolueettoman asiantuntijaraportin pohjalta Ruotsin teollisuuden toimintaedellytyksiä.

Suomessa haastetaan valtiovallan oikeutta säätää lakeja.

Tässä touhussa ei ole mitään järkeä ja kuulkaas ay-liike, te tiedätte sen itsekin. Sen huomaa jo järkevien ay- ja demaritoimijoiden pälyilevästä katseestakin.

Te olette kollektiviivisesti kiinni viime vuosisadassa ja kylmässä sodassa, oudossa ja surrealistisessa henkisessä maailmassa jossa joku on koko ajan orjuuttamassa ja riistämässä työntekijää. Te olette kahliutuneet kylmän sodan asetelmaan, jossa Neuvostoliiton uhka toi teille mahdollisuuden olla suomalaisen valtiovallan ytimessä. Te kutsutte, uskomatonta kylläkin, lainsäädäntöä ”saneluksi”. Silloin ei sanelu ikinä lopu, koska lainsäädäntö on aina sanelua, normeja joita kaikkien on noudatettava. Niihin oikeusvaltio perustuu.

Mutta oikeasti te ette voi olla valtio valtiossa, ettekä edes halua olla. Te olette osa Suomea, suomalaisia, joilla on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa valtiosäännön puitteissa. Ja olla ylläpitämässä suomalaista sosiaaliturvaa, joka jo sellaisenaan suojaa työntekijää niin ettei tarvitse ottaa vastaan työtä sikamaisin ehdoin.

Kukaan ei halua teille tai suomalaiselle työläiselle pahaa. Mutta tällaiset älyttömät taistelut te tulette häviämään ja teidän on pakko ne hävitä. Kai teillä jokin logiikka on, ja Lasse Laatusen kaltaisiin kylmän sodan tupo-kasvatteihin se menee täydestä: kun uhmaatte lakoilla jokaista työmarkkinoiden uudistusta, te ajattelette ettei kukaan järkevästi laskeva niitä halua tehdä. Pieniä ei kannata tehdä koska lakkomenetykset ovat suurempia kuin uudistuksen hyödyt. Ja suuria uudistuksia ei uskalleta tehdä. Ja teidän hyvin kouluttamanne Etelärannan toimiston kumppaninnekin tottelee hyvin tätä logiikkaa ja tukee yleensä teitä, peitellysti tai avoimesti.

Eli koskaan ei tehdä mitään uudistuksia, joita ette ”hyväksy”. Laatusen logiikalla se todella menee niin.

Lasse Laatunen on kuitenkin perin juurin väärässä. Laatusen logiikka johtaa siihen, ettei työmarkkinoita ikinä uudisteta ja Suomi jatkaa hidasta ja vakaata kulkuaan Euroopan korkeimman työttömyyden maaksi. Se on surkean huono kauppa Suomelle vaikka Lasse Laatusen logiikalla se kai koostuu monista pienistä järkevistä ”kaupoista”.  Vielä on sentään 5 maata, kaikki Välimeren maita, joissa on Suomea korkeampi työttömyys, nousukauden huipulla.

Eikä Lasse Laatusen ja Lauri Ihalaisen maailmassa edes ole olemassa pieniä ja järjestäytymättömiä yrityksiä. Kun niistä puhutaan, he katsovat kaukaisuuteen. Heille on olemassa vain kylmän sodan järjestäytyneiden osapuolten työmarkkina. Vaikka suurin osa uusista työpaikoista syntyy ihan muualle.

Siksipä nyt ei enää olekaan kysymys vain tästä uudistuksesta. Sitä on sanottu ”arvovaltakiistaksi”, mutta ei valtiovalta edes voi olla mukana arvovaltakiistassa. Valtiovallan arvovalta on kirjoitettu perustuslakiin eikä siitä tarvitse kiistellä. ”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”.

Uudistus sinänsä on pikemminkin pieni kuin suuri, mutta se on hyvin perusteltu. Se ei ole kenenkään ”lobbaama” eikä uudistaminen ole nollasummapeliä. Se kannattaisi tehdä vaikka Suomen Yrittäjät sitä vastustaisivatkin.

Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä  vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin.

Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa.

Ja kun heräätte pienyritysten irtisanomislain säätämisen jälkeiseen maailmaan, huomaatte, että elämme ihan hyvässä maassa, teidänkin kannaltanne. Maassa, jossa te ette enää epätoivoisesti yritä olla valtio valtiossa, vaan voitte muiden Pohjolan ammattiyhdistysliikkeiden tapaan hyväksyä edustuksellisen demokratian. Ja kukoistaa kuten ay-liike kukoistaa arvostettuna Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, huolehtien jäsenten asioista sen sijaan että yritetään olla ulkoparlamentaarinen kabinettien ylähuone. Suomessa, jossa teillä on kaikki mahdollisuudet vaikuttaa demokratian keinoin. Suomessa, jossa ei ole ”tabuja” ja kaikki voivat olla mukana politiikassa. Suomessa, jonka työpaikoilla voidaan uudistetun työlainsäädännön turvin itse sopia asioista.

Ja maailmassa, jossa totta vie on suurempia ongelmia protestoitavana  kuin pieni työsopimuslain muutos. Euroopassa, jossa äärioikeisto haastaa oikeusvaltiota. Ja maailmassa, jonka ilmasto lämpenee katastrofia kohti.

Innostakaa jäsenenne uurnille, niin kuin SAK:n hengennostatustilaisuudessa ilahduttavasti lopussa tapahtuikin. Ties vaikka lempipuolueenne pääsisivät hallitukseenkin. Mutta ihan samat ikääntymisestä johtuvat budjettirajoitukset koskevat kaikkia hallituksia. Työllisyysastetta on pakko nostaa. Kun viimeksi SDP oli hallituksessa 2011-2015, ajattelitte, että ei tehdä mitään mistä ay-liike ei pidä. Eikä tehtykään. 4 menetettyä vuotta, surkea lopputulos taloudelle ja työllisyydelle. Häpeäksi vanhoille valtionkantajapuolueille SDP:lle ja Kokoomukselle. Ei sorruta enää sellaiseen, millään hallituskokoonpanolla.

Vapautumissodassa on pelkkiä voittajia.

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Aktiivimallin politiikasta ja ihmiskuvasta

Vuoden 2018 alusta tuli voimaan työttömyysturvan aktiiviporrastus, joka edellyttää täyden työttömyyspäivärahan edellytyksenä pientä työ- tai yrittäjäpanosta tai osallistumista työvoimahallinnon aktivointitoimiin 3 kuukauden tarkastelujakson aikana. Muussa tapauksessa työttömyysturva alenee 4,65 prosentilla eli ikään kuin yksi työttömyyspäivä muuttuisi omavastuupäiväksi. Sen voi taas palauttaa perustasolleen täyttämällä ehdot seuraavan 3 kuukauden aikana. Tämän vastapainoksi työttömyyden alussa olevien omavastuupäivien määrää vähennettiin 7:stä viiteen. Enemmistö työttömistä hyötyy uudistuksesta, jos hyötyä mitataan käteen tulevalla työttömyysturva-tulovirralla. Reformin suunnitellutta kolmikantatyöryhmää johtanut Martti Hetemäki on tuoreessa blogikirjoituksessaan ansiokkaasti käynyt läpi uudistuksen perusteluja. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen on myös huolellisesti laaditussa artikkelissaan  erinomaisesti valottanut uudistusta ja vertaillut sitä kansainvälisiin esikuviin. Pohjosimaisessa vertailussa uusi suomalainen aktivointimalli on lempeäkätinen.

Aktiivimalli on pieni uudistus, joka kuitenkin suurella todennäköisyydellä hieman alentaa työttömyysastetta pysyvällä tavalla. Vaihtoehtona olisi ollut työttömyysturvan porrastus ajassa ilman ehtoja. Kolmikantakeskusteluissa päädyttiin kuitenkin nyt toteutettuun malliin, jossa siis alenemisen voi välttää osoittamalla aktiivisuutta työnteon tai yrittämisen piirissä.

Ajassa laskeva työttömyysturva – esimerkiksi puolen vuoden tai 12 kuukauden jälkeen alennettu korvaus — on monien taloustieteilijöiden suosittelema vaihtoehto, koska sen ajatellaan voimistavan työttömien työnhakuponnisteluja. Tällaisia tuloksia on johdettu talousteorian malleista ja ne ovat myös saaneet empiiristä vahvistusta. On aika vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, että työttömyysturvan tason ja keston alentaminen lyhentää työttömyysjaksojen pituutta ja näin myös keskimääräistä työttömyysastetta. Kun työttömyysturvaa heikennetään ja lyhennetään, työttömät etsivät intensiivisemmin uutta työpaikkaa ja ottavat vastaan myös sellaisia töitä, joille olisi paremman ja pitkäkestoisemman turvan tapauksessa sanottu ei.

Kysymys työttömyysturvan soveliaasta aikaprofiilista on kuitenkin monimutkainen. Jotkin talousteorian tarkastelut puoltavat tosin myös toisenlaista lähestymistapaa. Jos pitkäaikaistyöttömät ovat täysin luopuneet työnhausta ja heidän työllistymistodennäköisyytensä on lähellä nollaa, voitaisiin hyvinvoinnin näkökulmasta perustella myös ajassa nousevaa tukitasoa. Tällöinhän ei työnteon kannustin enää toimi eikä päättäjällä ole syytä ”kurnuttaa” pitkäaikaistyötöntä heikolla elintasolla. Tietääkseni kuitenkin kaikkialla on päädytty jollain tavalla alenevaan työttömyysturvaan.

Vakuutus ja moral hazard

Työttömyysturvan suunnittelussa onkin aina kysymys tarpeellisen vakuutuksen ja moral hazardin tasapainotuksesta järkevällä tavalla. Työttömyysturva on tarpeellinen vakuutus, koska jokainen kohtaa markkinataloudessa tuloepävarmuutta työttömyyden muodossa. Mutta työttömyysturva ja sosiaaliturva vääristävät myös valintaa työn ja vapaa-ajan välillä ja työn etsinnän ja vapaa-ajan välillä. Sosiaaliturva  matalapalkkatyöstä saatavien ansiotulojen sijasta voi johtaa siihen, että työttömyysjaksot pitkittyvät tai jopa siihen, että työttömyystuesta ja toimeentulotuesta tulee pitkäaikainen tai pysyvä elämäntapa. Näistä syistä työttömyysturvalle asetetaan ehtoja ja määräaikoja. Työttömyysturvan taso ja korvausaste voivat olla sitä parempia, mitä nopeammin työtön saadaan takaisin töihin. Tähän perustuu nyt Suomessakin usein kehuttu ”tanskalainen” ajattelutapa. Työttömyysturvan taso on Tanskassa hyvä, mutta työtöntä tuetaan ja työnnetäänkin harjoittelu- ja työpaikkoihin.

Martti Hetemäen kirjoituksessa on käyty läpi uudistuksen yksityiskohtia. Koetan tässä blogauksessani käsitellä uudistuksen poliittista puolta ja siitä syntynyttä kansalaiskeskustelua. Voin samalla koettaa reagoida siihen monipuoliseen palautteeseen, jota olen päättäjänä saanut.

Aktiivimallin ihmiskuva – hallitus ei syytä tai syyllistä

Aktiivimallin kriitikot väittävät, että hallitus ”syyllistää” työttömiä ja pitää heitä ”laiskoina”. Näitä väitteitä ei yleensä dokumentoida, ja vaikeaa se olisikin. Eihän tietenkään kukaan päättäjä koskaan oikeasti ole syyttänyt ketään tai luonnehtinut ketään laiskaksi. Samansukuinen yleinen vastaväite aktiivimallille on että vain pieni osa, muutama prosentti työvoimasta on ”työn vieroksujia” ja muita on ihan turha kannustaa, koska ovat ahkeria muutenkin. Tämän kriitiikin on esittänyt Helsingin Sanomien kolumnisti Yrjö Rautio ja moni muukin, ja sen mukaan hallitus pitäisi työttömiä ”laiskoina” ja erilaisina kuin muita ihmisiä.

Työntarjonta- ja aktivointipolitiikka ei lainkaan perustu sellaiselle ajattelulle, että olisi jokin erityinen ”työn vieroksujien” ryhmä tai että työttömät olisivat jotenkin erityisen laiska ihmisryhmä. Työttömien joukon vaihtuvuus on suurta, ja suuri osa väestöstä käy läpi työttömyysjakson.

Aktivointipolitiikka perustuu siihen, että lähes kaikkien ihmisten taloudelliset valinnat riippuvat taloudellisista kannustimista. Ihminen on älykäs ja mukavuudenhaluinen olento, ja kaikki arvostavat omaa vapaa-aikaa. Työttömät ovat ”laiskoja” ihan samassa mielessä kuin me kaikki olemme ”laiskoja”: meillä on oma elämä, arvostamme vapauttamme, olemme järkeviä ihmisiä.

Jokainen voi tehdä itselleen ”laiskuustestin” joka testaa oman vapaa-ajan arvoa. Testikysymys menee näin:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, ilman palkkaa?

Tietenkään et tule, koska aika on arvokkaampaa omassa vapaassa hallinnassa kuin Vartiaiselle annetussa työnjohtovallassa. Olet siis ”laiska”. Mutta, jos jatkokysymys olisi:

Tulisitko Vartiaisen kotiin kerran viikossa vuoden ajan siivoamaan ja viemään roskat, jos saat siitä vuoden lopussa 10 miljoonaa euroa?,

saisin oletettavasti enemmän tarjokkaita, totta kai, ja jopa kolumnisti Yrjö Rautio saattaisi tarttua tilaisuuteen. Ja jossain 10 miljoonan euron palkan ja nollapalkan välillä on sellainen palkkataso, että sinäkin joka tätä luet, saattaisit tarttua tilaisuuteen.

Aktiivimallin avulla yritetään nyt pikkuisen vaikuttaa tähän kynnyspalkkaan, siihen, millaisia työtarjouksia otetaan vastaan, millaisin ehdoin ja millaisen välimatkan päästä – ilman että ketään haukutaan laiskaksi. Lisäksi keikkatyöalustat kehittyvät koko ajan, ja keikkatyökin voi olla tie pysyvämpään työllisyyteen.

Suomalaisten omakuvan kulttuurinen murros?

Aktiivimallin kiivas vastustus kertoo kuitenkin pikku hiljaa tapahtuvasta kulttuurisesta murroksesta. Olemme eläneet jonkinlaisessa yhtenäisessä talkoohenkikulttuurissa, jossa poliittisen keskustelun yhteiseen itsepetokseen on kuulunut ajatus siitä, että me suomalaiset olemme jotenkin erityisen ”kovia tekemään työtä” ja taloudellinen kannustekeskustelu ei koske meitä ollenkaan. Nyt kun työvoimapolitiikkaa aletaan enemmän perustaa taloustieteelliseen ihmiskuvaan, se koetaan uudeksi ja loukkaavaksi. Erityisesti vasemmiston parissa elää jonkinlainen myyttinen käsitys ”jalosta köyhästä”, työttömästä uhrina, joka ei voi lainkaan vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Toisin kuin jopa vasemmistolaiset tutkijat kuvittelevat, kukaan täysjärkinen ei tietenkään väitä, että työttömyys tai työllisyys riippuisi vain yksilön omista valinnoista. Totta kai se riippuu myös sekä markkinatilanteesta että onnesta. Mutta totta kai se riippuu myös yksilön omista valinnoista – siitä, miten aktiivisesti hakee työtä ja mitä on valmis ottamaan vastaan. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää?

Vasemmiston ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin

Toisaalta lähes jokainen suomalainen, vasemmistopoliitikkoja myöten, osaa kahden kesken kertoa lähipiiristään tapauksia, joissa työtilaisuuksista on kieltäydytty. Samaan aikaan silmiemme edessä näemme, miten maahanmuuttajat valtaavat matalapalkka-alojen tehtäviä niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Tämä ei johdu siitä, tietenkään, että työnantajat syrjisivät kantasuomalaisia, vaan siitä, että suomalaisia on enää vaikeaa saada joihinkin matalapalkkatöihin.

Asenteidemme kaksinaamaisuus tulee esille myös siinä, että epäilemme maahanmuuttajia paljon herkemmin työn ja vapaa-ajan suhdetta sosiaaliturvan avulla optimoiviksi systeemin hyväksikäyttäjäksi. Monet vasemmistopoliitikotkin ovat ainakin kahden kesken valmiita sanomaan, ettei pidä olla maahanmuuton suhteen niin naiivi, että päästää Suomeen maahanmuuttajia käyttämään hyväkseen sosiaaliturvaa. Mutta jos sellainen hyväksikäyttö on mahdollista, voisi ehkä olettaa että joku kantasuomalainenkin sellaiseen turvautuu – eivät kai suomalaiset mitään ahkeruuden herrakansaa ole.

Poliittisella vasemmistolla on kertakaikkisen ristiriitainen suhtautuminen taloudellisiin kannustimiin. Aktiivimallin tapauksessa vasemmisto ajattelee, että on jotenkin eettisesti väärin perustaa politiikkaa työnteon taloudellisiin kannustimiin – että on jotenkin työttömien ”syyllistämistä” sanoa, että kannustimia tarvitaan, kun kerran työttömät jo nyt hakevat henki kurkussa työtä. Toisaalta jokainen vasemmistopoliitikko jonka kanssa olen asiasta jutellut, on kannattanut työttömyysturvan 300 euron suojaosaa, joka säädettiin vuonna 2015. Se siis mahdollistaa 300 euron ansaitsemisen kuukauden aikana ilman että työttömyysetuus pienenee. Järjestelyyn on vasemmiston piirissä oltu laajasti tyytyväisiä, sen uskotaan lisäävän työllisyyttä ja monet vasemmiston kansanedustajat ovat sitä mieltä, että suojaosuutta pitää kasvattaa. Mutta suojaosuus perustuu täsmälleen samaan ajattelutapaan kuin aktiivimalli – siihen, että taloudellinen kannustin auttaa työllistymään. Jos aktiivimalli ”syyllistää” kuten vasemmisto ajattelee, suojaosa ”syyllistää” täsmälleen samalla tavalla: työllisyyden uskotaan lisääntyvän kun se tulee taloudellisesti kannattavammaksi.

Kannustinongelma ei poistu keskuudestamme niin kauan kuin sosiaaliturvaa on olemassa

Kannustinajattelu törmää siis suomalaiseen talkooromantiikkaan. Tällaisten romanttis-nationalististen asenteiden vuoksi hallituksenkin on selvästi ollut vaikeaa puolustaa aktiivimallia. Sitä täytyy kuitenkin uskaltaa puolustaa, koska kysymys työn kannustimista ja hyvinvointivaltion rahoituksesta ei ole millään muotoa häviämässä poliittiselta agendaltamme. Päin vastoin, ikääntyvässä Suomessa se tulee olemaan vuosi vuodelta entistäkin ajankohtaisempi. Eikä pidä yhtään hävetä sellaista viestiä, että koetamme vaikuttaa kaikkien käyttäytymiseen, työllisyyttä ja ahkerointia lisäävästi. Juha Sipilän hallituksen ohjelma alkaa upealla lauseella, joka luonnehtii sitä, minne haluamme olla matkalla:

Suomessa on eettisesti kestävä tasapaino yksilön velvoitteiden ja yhteiskunnan vastuiden välillä

Hyvinvointivaltion rahoitus edellyttää sitä, että yksilön ja julkistalouden velvoitteet ovat tasapainossa. Työnteko ei silloin voi olla vapaaehtoista eikä työttömyys voi tarkoittaa oikeutta elää ikuisesti tulonsiirroilla. Työtä on haettava ja tehtävä, vaikka se epämukavaa olisikin. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle ei ole ”sinä olet laiska”. Aktiivimallipolitiikan viesti työttömälle on:

Sinä olet tärkeä ja sinunkin panostasi tarvitaan”.

Laadukkaampaan työvoimapolitiikkaan

Toinen ja perustellumpi kritiikin kohde on siinä, että työvoimahallinnon voimavarat ovat riittämättömiä huolehtimaan työtilaisuuksien tarjonnasta ja tukialeneman peruuttavista aktivointitoimista. Tähän työvoimapolitiikan resurssipuutteeseen näyttää nyt koko kansakunta liikuttavan yksimielisesti yhtäkkiä havahtuneen, ja hyvä niin. Työvoimapolitiikan voimavarat ovatkin muihin Pohjoismaihin verrattuna niukat. Työvoimahallinnon on vaikea suoriutua tehtävistään ja siihen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia. Valiokuntakäsittelyissä olen oppinut, että monet työvoimahallinnon virkamiehet ovat niukkojen resurssien ahdongossa väsyneitä ja turhautuneita. Työvoimahallinnon toimiin ollaan sen ”asiakkaiden” eli työttömien parissa laajalti tyytymättömiä, ja niistä on tehty valituksia.

Työttömien määräaikaishaastattelut ovat kuitenkin ajantasaistaneet työttömien rekisteriä, josta on poistunut sinne oikeasti kuulumattomia ihmisiä – työllisiä, ulkomailla asuvia, ilmeisesti jopa kuolleita. Lisäksi kansalaispalautteesta ja valiokuntakuulemisesta voi päätellä, että työttömyysturvan varassa elää joukko ihmisiä, joiden työkyky on kehno ja jotka kuuluisivat kuntouttavaan toimintaan. On kerrassaan hyödyllistä, jos aktiivimalli vielä kirittää työvoimahallinnon järkeistämään toimintojaan ja saattamaan kuntoutuksen piiriin tai välityömarkkinoille sellaiset työttömät, joiden työllistymistodennäköisyys on lähellä nollaa.

Työvoimahallinnon kehittäminen on pitkäaikainen ponnistus, ja se voi vaatia lisää budjettivoimavaroja. Harva voimavarojen lisäämisestä innostunut poliitikko on kuitenkaan viitsinyt kertoa mistä julkisista menoista hän olisi valmis tinkimään (minä osaisin kyllä kertoa!). Eikä kenenkään pidä kuvitella, että virkailijoiden lisääminen on automaattisesti toimiva työllisyyttä lisäävä lääke. Työvoimapolitiikka on siirtymässä maakuntien vastuulle, eikä kukaan oikein tässä vaiheessa tiedä, miten hyvin se tulee toimimaan. Maakunnilla ei valitettavasti ilmeisesti ole kunnon kannusteita työttömyyden alentamiseen, koska ne saavat valtiovallalta sitä enemmän varoja, mitä korkeampi maakunnan työttömyys on.

Kansalaispalautteesta

Aktiivimalli on poikinut meille kansanedustajille suuren määrän kansalaispalautetta. Itselleni on tullut sekä kehuja että haukkuja. Osa kielteisestä palautteesta on koordinoitua ja kampanjanomaista ja luonteeltaan sellaista, ettei lainkaan ihmetytä, ettei sen lähettäjä ole onnistunut työllistymään. Mutta murheellista on lukea sellaisten ihmisten kirjeitä, joilla on monenlaisia työntekoa vaikeuttavia terveysongelmia ja joiden voi olla vaikeaa löytää edes keikkatyötä.

Toinen murheellinen piirre on siinä, miten moni syrjäseutujen työtön kertoo että voisi jopa muuttaa kasvukeskukseen töihin, mutta oman omakotitalon arvo on laskenut niin alas, ettei ole varaa vaihtaa asuntoa. Kasvukeskuksissa on kallista asua, ja syrjäseudun arvottomaksi muuttuva omakotitalo tarjoaa sentään asunnon käyttöarvon vaikkei vaihtoarvoa juuri ole. Tällaisia murheellisia kohtaloita on selvästikin paljon ja olen niitä apein mielin lukenut. Tällaiset kotitaloudet maksavat hintaa menneistä politiikkavirheistä — siitä, että on haluttu kynsin hampain pitää ”koko maa asuttuna” ja että verolait ovat kannustaneet sijoittamaan koko elinkaaren varallisuus nimenomaan omaan taloon tai asuntoon.

Työttömyysturvan lisäpäivät eli ”työttömyyseläkeputki” 

Oma tyytymätön ryhmänsä ovat ns. ”työttömyyseläkeputkessa” eli ansiosidonnaisen työttömyysturvan lisäpäivillä olevat. Heitä on Kelan tilastojen mukaan noin 13 000. Järjestely tarkoittaa sitä, että 59-61 vuotta täyttänyt työtön, jolla on jo takanaan ansiosidonnaisen työttömyysturvan 500 päivää, saa ansiosidonnaiselle turvalleen jatkoa aina vanhuuseläkkeen alkamiseen asti. Se on käytännössä merkinnyt 57-60 vuoden eläkeikää. Työttömyyseläkeputki on ollut suomalaisen työvoimapolitiikan epäonnistuneimpia ja surkeimpia järjestelyjä. Se on luonut käytännössä varhaisen eläköitymisen kanavan, jota on hiljaisessa yhteisymmärryksessä käytetty työpaikoilla. Se on ollut työnantajalle kätevä veruke ikääntyneen työntekijään irtisanomiseen, jota irtisanomisen kohteella ei välttämättä ole edes ollut syytä vastustaa. Työttömyyseläkeputkessa olevat ovat periaatteessa hekin olleet samalla tavalla velvoitettuja ottamaan uutta työtä vastaan kuin kaikki muutkin työttömät, mutta käytännössä heitä on ilmeisesti pidetty varhaiseläkeläisinä, joiden on etupäässä annettu olla rauhassa. Ainakin tähän viittaavat keskusteluni työvoimahallinnon kanssa sekä niiden tutkijoiden kanssa, jotka ovat asiaan jossain määrin perehtyneet. Aktiivimalli koskee myös tällaisia seniorityöttömiä, joista monet kokevat nyt itsensä petetyiksi. On tuiki tarpeellista, että ”putken” houkuttelevuutta vähennetään, mutta nyt putkessa olevat ovat kiistämättä väliinputoajia.

Kansanedustajien sopeutumiseläke ja sopeutumisraha

Kansalaispalautteessa ilmenee myös katkeruutta kansanedustajien eläke-etuja, sopeutumiseläkettä ja sen vuonna 2011 korvannutta selvästi niukempaa sopeutumisrahaa kohtaan. Tässä olen samaa mieltä monien kansalaisten kanssa: jos päättäjinä olemme sitä mieltä, että kansalaisten on aktiivisesti oltava työmarkkinoiden käytettävissä kun työ menee alta, ei kansanedustajan työ voi olla poikkeus. Minusta sopeutumisrahat pitäisi poistaa. Katkeruutta näyttää kohdistuvan myös aiemman lainsäädännön aikana myönnettyihin, edullisempiin sopeutumiseläkkeisiin. Kerran jo myönettyjen etuuksien poistamisella on Suomessa vanhastaan ollut korkeampi kynnys.

Kausityöläiset

Oma työttömien kategoria, joka antaa kuulua itsestään, ovat kausityöntekijät ja epäsäännöllisesti työtä tekevät – esimerkiksi teatteritaiteilijat tai urheiluvalmentajat -, jotka ovat ”tottuneet” paikkaamaan tulokuoppiaan työttömyysturvalla ja suunnittelevat yhdessä työnantajan kanssa elämäänsä sen varaan. Tiukkaan ottaen tällainen työttömyysturvan suunnitelmallinen käyttö on väärinkäyttöä. Työttömyysturvan tarkoitus ei ole toimia pysyvänä ja toistuvana tulojen lähteenä. Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen pitäisi miettiä uudelta pohjalta tällaistenkin elinkeinojen asemaa.

Miten tästä eteenpäin?

Moni työtön selvästikin kokee, että on vaikeaa saada työtä tai edes keikkatyötä. Siksi lähivuosien uudistustyössä tulee edelleen pyrkiä yritysten työllistämiskynnyksen alentamiseen. Työehtosopimusten tiukasta yleissitovuudesta on syytä luopua, ja huolehtia palkansaajien vähimmäiseduista muilla tavoin. Lisäksi yksilöperusteista irtisanomiskynnystä voisi olla viisasta alentaa ja täydentää heikentynyttä irtisanomissuojaa jonkinlaisella irtisanomissakolla, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole tuoreessa kirjassaan esittää. Työvoimapalvelujen resursseja on lisättävä, ja olisi sallittava harjoittelu- ja oppisopimuspaikkoja nykyistä joustavammin työehdoin. Kaikki tällaiset reformit helpottaisivat työttömien mahdollisuutta työllistyä pysyvästi tai keikkatyöhön. Lisäksi vireillä oleva tulorekisteri toivottavasti helpottaa tiedon saamista siitä, miten työkeikan vastaanottaminen vaikuttaa omaan tulotasoon. Kaiken tämän on oltava hallituksen ja seuraavien hallitusten reformiagendalla.

 

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!






Yhteisblogi Asmo Maanselän kanssa: Työnteko kannattaa Suomessa poikkeuksellisen heikosti.

Suomessa on hyvä sosiaaliturva. Työssäkäyvien ja työttömien köyhyysaste on EU-maiden matalin (Eurostat 2016). Tästä huolimatta vuonna 2015 Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea moitti Suomen sosiaaliturvaetuuksien vähimmäistasoa riittämättömäksi. Moitteisiin on laajasti vedottu poliittisessa keskustelussa, kun on haluttu vastustaa sosiaaliturvan uudistuksia ja työnteon kannustimien parantamista.

Jos huomautetaan maata, jossa on EU:n pienin köyhyysaste, herää kysymys, mihin huomautus perustuu. EU:n sosiaalinen peruskirja edellyttää, että sosiaaliturvaetuisuuksien vähimmäistason on oltava vähintään 50 % kansalaisten mediaanitulosta, eli huomautusvuonna 2013 niiden olisi pitänyt olla 970 €/kk. Komitea tarkasteli ratkaisussaan toimeentulon määrää ainoastaan työmarkkinatuen perusosan ja asumistuen laskennallisen keskiarvon perusteella. Se ei ottanut laskelmissaan huomioon toimeentulotukea ja sen muita osia. Sosiaalisten oikeuksien komitean arvio antaa tilanteestamme väärän kuvan.

Suomen järjestelmä antaa yksinasuvalle helsinkiläiselle toimeentulotukea jopa 1 188 €/kk. Toimeentulotuki on erittäin ongelmallinen tukimuoto. Vähimmäisturvan riittävyyttä arvioitaessa tulisi huomioida Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kokonaisuus, joka muodostuu rahana maksettavien sosiaalietuuksien lisäksi sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista ja erilaisista sosiaali- ja terveydenhuollon maksukatoista ja –helpotuksista. Suomessa pienituloiselle tarjottavat palvelut ovat lähes poikkeuksetta ilmaisia.

Vähimmäisetuuksia kannattaa vertailla maiden välillä. Toimeentulotuki on Suomessa erittäin käytetty tukimuoto verrattuna Ruotsiin. Molemmissa maissa tukea käyttää 400 000 henkilöä, vaikka Ruotsissa on kaksi kertaa enemmän asukkaita. Sekä asumistukien että toimeentulotuen taso on Suomessa Ruotsia korkeampi. Ruotsin yli vuoden työttömänä olleista vain vajaa 20 % sai enää työttömyysetuutta. Pitkäaikaistyöttömien työttömyysturvan kattavuus oli Suomessa EU:n parhain. Yli 90 % yli vuoden työttömänä olleista sai työttömyysetuutta Suomessa. Ruotsin tilanne johtuu siitä, että ansiosidonnaiselta pudonneet pitkäaikaistyöttömät saavat Aktivitedstöd ja utvecklingsersättning –tukia aktiivisuutta vastaan. Niitä ei pidetä varsinaisena työttömyysetuna EU:n tilastoissa vaan palkkana aktiivisuudesta tiukempien osallistumisehtojen vuoksi. Ruotsin edustama pohjoismainen malli on minimietuuksien osalta Suomea tiukempi ehdoiltaan ja pienempi tukitasoiltaan.

Vähimmäistyöttömyysetuuksien tason pitäminen korkealla on perusteltua köyhyyden vähentämisen näkökulmasta. Mutta se aiheuttaa pohjoismaisessa vertailussa heikot työnteon kannustimet erityisesti matalapalkkaiselle työlle. Tämä on yksi syy työvoimapulalle, kun matalapalkkaista työtä ei kannata ottaa vastaan. Työn rajaveroaste onkin Suomessa matalimmilla tulotasoilla selvästi muita pohjoismaita korkeampi. Työn rajaveroaste oli 67 % mediaanipalkasta ansaitsevalla vuonna 2014 Suomessa 54,3 %, Ruotsissa 45,5 % ja Tanskassa vain 39,5 %. Suomen muita Pohjoismaita korkeammat rajaveroasteet matalilla tulotasoilla johtuvat ennen muuta työtulovähennyksistä, jotka poistuvat nopeammin tulojen kasvaessa. Työnteon kannustimet ovat siis heikot.

Pitkällinen elämäinen pelkästään tuen varassa jättää saajansa väistämättä köyhyyteen jopa Suomessa. Siksi tukijärjestelmän tulisi olla työntekoon kannustava. Katseet tulisikin siirtää matalapalkkaisen työn kannustavuuden parantamiseen, työtulovähennyksiä kasvattamalla. Muuten työlle ei löydy tekijöitä, talouskasvumme hidastuu jo piankin työvoimapulan vuoksi ja julkistaloutemme ongelmat eivät ratkea.

Juhana Vartiainen, Kansanedustaja Kokoomus
Asmo Maanselkä, Puoluesihteeri Kristillisdemokraatit

Tilaa Juhanan uudet kirjoitukset sähköpostilla

Liity Juhanan jo lähes 50 000 säännöllisen lukijan joukkoon. Tilaa uudet blogit sähköpostilla!